Valjakkourheilua 6: Esittely

Moi
Lienee aika esitellä itseni. Olen aika tavallinen perheenisä. Minulla on kolme lasta, vaimo ja kolme koiraa. Roku tuli meille reilu viisi vuotta sitten, kun esikoistytär oli kolme kuukautta. ”Roku” Zaphalayaz Face the Music suursnautseriuros tuli meille koti- ja harrastuskoiraksi. Koulutin Rokua alusta alkaen valjakkourheilukoiraksi. Emäntä on treenannut PK lajeja. Rokulla on lukuisia valjakkourheilun SM mitaleita. Kaksivuotiaana Roku saavutti SPKL vetomestaruuden. Viime kesänä Rokusta tuli vesipelastusvalio. Kaikkea on koettu. Joku kerta voisin kertoa miten ”hot spot” paranee karvaturrilta kotikonstein.

”Skidi” Akiina`s Timothy lyhytkarvainen saksanseisojauros ehti olla meillä kaksi vuotta. Siinä koirassa oli enemmän liikunnan riemua kuin yhteen koiraan voi mahtua. Skidin kumpikin vanhempi on valjakkourheilun maailmanmestari. Emä kuuden koiran valjakossa ja isä valjakkohiihdossa. Skidin velipojista kaksi voitti valjakkohiihdon MM kultaa viimetalvena. Meillä Skidin kanssa meni MM kisat kohtuullisesti, mutta pahat viimehetken treenimokat estivät huippusuoritukset. Paras sijoitus oli seitsemäs. Skidin kisaura jäi yhteen kauteen, parhaana saavutuksena SPKL vetomestaruus Lieksassa. SM mitaleita ehti tulla kuusi.

”Merlene” Akiina`s Åfrid on Skidin vuotta nuorempi pikkusisko. Meidän lauman itsenäisin koira ja tuleva huippujohtaja. Kaunotar, ruskeaverikkö Merlenen nimi tulee Jamaikalaisen pikajuoksija Merlene Otteyn mukaan. Merlene on Skidin kuoltua saanut suuret saappaat. Kaunotar juoksee sulavalla ja lentävällä askeleella. Merlene on nopempi kuin Skidi, mutta voimaa tarvitaan vielä paljon lisää huippuvauhteihin pääsemiseksi. Merlenen pitää nimittäin kiidättää perässään yli 70 kg miestä.

Sitten on Yuse, Skidin pentu. Skidi on ainut kuudestatoista sisaruksestaan, jolla on jälkeläisiä. Yuse on alaskanhuskyn ja saksanseisojan risteytys. Yuse on viisain pentukoira jonka olen tavannut. Meidän kaikilla koirilla (ja myös isännällä) on lukuisia lempinimiä. Kasvattaja antoi Yusen seitsemälle sisarukselle nimet seitsemän kääpiön mukaan. Hän seurasi pentujen luonnetta ja antoi nimet sen mukaan. Yuse sai nimen Doc, eli Viisas. Merlenen yleisin kutsumanimi on Merri tai hellittelynimi MerriPörri. Kasvattaja kutsui Skidiä kulkuriksi. Meillä Skidi oli usein myös pikkusika (Skidin aika yleinen tapa äännellä oli voimakas vinkuminen).

Minun nimi on Samuli. Minun harvemmin käytettyjä lempinimiä on mm. Elmo ja Sam. Sam nimen sain Cookin saarella. Olen sisätautilääkäri eli "tohtori". DocTrSam oli alunpitäen minun nimimerkki, mutta myöhemmin huomasin, että myös Yuse ”Doc” on siinä mukana. Aikamoinen yhteensattuma.

Joopajoo, ajatuksia on niin paljon, ettei asiallisesta esittelystä tule mitään. Usein olen miettinyt Skidin kuolemaa ja kaikkea sitä tulee pohdittua. Meillä olisi ollut vajaan viikon päästä koirapyöräilyn SM kisat. Skidi oli kauden varhaisessa vaiheessa jo varsin hyvässä kunnossa. Minun maastopyörä oli ollut rikki kokonaisen vuoden. Kaikenlaisen rahapulan vuoksi en ollut saanut hommattua varaosia korjaukseen kuin pari viikkoa ennen kisoja. Olen aikanaan ajanut paljon maastopyörällä ja myös lujaa. Viimeisellä lenkillä Skidin kanssa pyörä tuntui hyvältä. Pelotti aikalailla mitä kisasta tulee. Edessä huippunopea koira ja takana hyväkuntoinen mies, joka ei osaa ja malta ajaa riittävän varovaisesti. Siis joka mutkaan ja nyppylään täysillä ja pidon äärirajoilla. Eipä siinä, Skidi oli samanlainen. Aina meni täysillä riskejä kaihtamatta. Vertasin tilannetta rallikuskiin, joka on menossa vuoden ajotauon jälkeen kisoihin aikaisempaa huomattavasti tehokkaammalla autolla. Riskit on kohillaan. Skidin menetystä vertasin myös ralliautoiluun. Tilanne voisi tuntua likipitäen samalta kuin rallikuski menettäisi kartanlukijan ja ralliauton samalla kertaa. Kartanlukijasta tulee vuosien saatossa varmasti myös hyvä ystävä.

Seuraavalla kerralla meinasin kertoa siitä Rokun hotspotin hoidosta.

Valjakkourheilua 6: Esittely

Valjakkourheilua 5: JerisRace

Mun kaveri sano joskus, että Sampan kanssa reissatessa on aina tilanne päällä. Semmosta se oli Skidinkin kanssa.

Helmikuussa käytiin Skidin kanssa Muonion Jeriksessä SM-kisoissa. Menomatkalla varasin mökkimajoituksen. Tulimme Jerikseen yhdeltä yöllä, pakkasta oli 22 astetta. Mökkikylän vihreä postilaatikko oli tyhjä. Siellä piti olla meidän mökin avaimet. Eipä siinä, nukuttiin Skidin kanssa Avensiksen takakontissa. Pillkihaalaria niskaan ja koira kainaloon. En tiiä kummalla oli kylmempi.

Kisa ei sitten yllättäen mennyt aivan putkeen. Starttasimme miesten sarjan ensimmäisenä. Pyrytti sankasti, minulla oli tummat hiihtolasit. Jäällä ei nähnyt reitin penkkoja lainkaan. Suurin osa 12km matkasta oli järvenjäätä. Tuskin uskalsin luistella, kun pelkäsin suksen haukkaavan penkkaan. Pysyin uralla, kun luotin koiraan ja seurasin sitä. Mahasta otti aina kuoppien kohdalla, kun sukset yhtäkkiä lähti alta. Aika hauskaa. Vain kerran suksi haukkasi ja vedin yhdellä suksella SKidin perässä jonkin matkan ennenkuin löysin tasapainon. Yhen mäen päällä Skidi jäi seisomaan poroa, mutta jatko sit heti matkaa, kun hoputin.

Ois ollu kirkkaatkin linssit hiihtolaseihin, mutta ne peilarit oli hienommat... Yllättäen ei voitettu. Melkoista pelleilyä oli meän kisa.

Seuraavana päivänä oltiin hirveässä iskussa. Pakkasta oli -18 joten reitti lyhennettiin kahdeksaan kilometriin. Kolme minuuttia ennen starttia huomasin, että jäällä oli vettä ja pulkan sukset oli aivan jäässä. Sain just puhdistettua sukset ennen starttia. Olimme koko kilpailun ensimmäisenä. Nuorella koiralla tuiskuun ja jäälle pulkka perässä ja ensimmäisenä... Aika paikka hiihtää. Kyllä koirat helposti muitten perässä menee, mutta ekana ja puolitoistavuotiaalla koiralla...

Skidi veti hurjana. Paluumatkalle käännyttäessä olin varma, että voitetaan, jos ei tuu havereita. Jäälle takaisin tultaessa reitti ristesi menomatkan kanssa, meni yli. Reitti oli noin kahdeksikon mallinen. Moni kisaaja oli tulossa risteykseen ja osa oli siitä jo mennyt. Koiria näkyi risteyksen kummankin puolen, mutta yhtään ei ollut edessä. Skidi tempaisi äkkiä oikealla, mutta korjasi suoraan, kun huusin sille suunnan. Viimeiset 3km oli tuuli pyryttänyt reitin umpeen. Pulkka laahasi pohjasta ja Skidi veti yksin ekana. Vähän se varmaan epäili myös suuntaa, koska kaikki muut koirat meni eri suuntaan ja reitti oli vielä eri kuin edellisenä päivänä. Maaliin tultiin kuitenkin kohtuudella. Voittajasta jäätiin alle puoliminuuttia. Melkoinen saavutus tuohon rakoon.

Skidi, sulle ei koskaan annettu mahdollisuutta näyttää todellisia kykyjä.

Yuse ei mene portailta sateeseen. Se haluaa mieluummin sisälle lämpimään.

Joskus mietin mitä yhteistä minulla ja Skidillä oli. Skidi eli täysillä, se ei tehnyt kompromisseja. Skidi nautti luonnosta ja liikunnasta. Muistan, kun pikkupoikana juoksin jokapaikkaan. Oli mahtavaa juosta ja hyppiä kivien yli. Juoksin koulussa kaikki välitunnit, vauhti hurmasi. Parasta lapsena oli kai se kun juoksin kovaa ja hengitys kiihtyi maksimiin. Usein kuvittelin ymmärtäväni miltä Skidistä tuntui, kun se juoksi.

Valjakkourheilua 5: JerisRace

Vammaisratsastajan elämää 7: Sairastelua ja "Kaapelin" ajo-opetusta

Moikka moi kaikille!

Aika vierähtää ja enää 77 päivää jouluaattoon! Tulipa laskettua eilen, kun lapset rupesivat jo puhumaan joululahjoista. Ja kun kävin pitkästä aikaa eilen kaupassa, hyllyillä oli jo suklaisia joulutonttuja! Ensialkuun en uskonut silmiäni, mutta kyllä vain, joulunamit olivat jo vallanneet hyllyrivejä.

Olen itse ollut runsaat kaksi viikkoa sairaana enkä ole oikeasti jaksanut, enkä oikein pystynytkään, tekemään mitään muuta kuin yrittänyt saada hengen kulkemaan. Kova keuhkokuume teki tuloaan jo ollessani Ortonissa kuntoutuksessa syyskuun puolivälin jälkeen, mutta kun siellä pystyi lepäämään eikä tarvinnut rehkiä (niin kun kotona...), tuntui, että se olisi ollut jo laantumassa. Mutta ei, kotiin tultaessa se paheni taas ja jouduin hakeutumaan lääkärille :( Sain sitten kovat antibiootit, kortisonit ja vielä astmalääkkeet päälle ja olen ollut jopa ratsastamatta(!) lähes kaksi viikkoa.

Kain Aapeli voi sen sijaan oikein hyvin ja tyttäreni Julia on innokkaasti hoitanut ja ratsastanut sitä sillä aikaa, kun äiti on sairastellut. Parit estekisatkin ratsukko on selvittänyt kunnialla. Ensimmäiset olivat jo samalla viikolla, kun hevonen kotiutui Belgiasta EM-kisamatkalta. Ajattelin tietysti antaa Kaapelille pari viikkoa ”huilimisaikaa” eli maastoilua ja pelloilla köpöttelyä rankan kisareissun jälkeen, mutta totesin taluttaessani hänet ulos kuljetusautosta, että herrahan oli keränyt melkoisesti energiaa seistyään miltei kaksi vuorokautta paikallaan autossa ;) Kävin hevosen selässä seuraavana päivänä ja huomasin, että hyvin oli herra kestänyt matkustamista, kun oli niin taipuisa ja pehmeä joka suuntaan. Näin ollen annoin Julialle luvan ilmoittautua kilpailuihin, koska ne järjestettiin lyhyen matkan päässä kotitalliltamme eikä Kaapeli näin ollen ehtisi tylsistyä matkustamiseen. En kuitenkaan meinannut uskoa silmiäni, kun herra vallan riemastui nähdessään trailerin odottamassa tallin pihalla ja hyvä etten jäänyt alle, kun hän käveli niin reippaasti sisään :) Julia ja Kaapeli osallistuivat sekä 80 että 90 cm luokkiin ja tekivät hienot puhtaat radat. Lopputuloksena oli kaksi ruusuketta lisää neidin heppahuoneen seinää koristamaan :) Niin että se siitä ”lomasta” reissun jälkeen!

Ratsukko kävi myös naapuritallin järjestämissä estekilpailuissa viime sunnuntaina, mutta siellä ei oikein onni suosinut. Hevonen oli ylivirkeä ja pienellä tytöllä oli selvästi hieman hallitsemisvaikeuksia, mutta kokemustahan se toi molemmille. Aina ei voi onnistua, vaan kyllähän se on niin, että vastoinkäymisistä sitä vasta oppiikin. Osasyy Kaapelin menohaluihin oli varmasti siinäkin, että en itse ollut päässyt ollenkaan ratsastamaan hevosta kunnolla ”läpi” kuntoutuksen ja sairastumisen takia.

Ohjasajon aakkosia

Menneellä viikolla olen ohjasajanut Kaapelia pari kertaa. Minulla on nimittäin haaveena, että hän oppisi joskus myös vetämään kärryjä ja näen jo sieluni silmin itseni vanhana mummona sunnuntaiajelulla metsätiellä :) Olen kyllä jo aikoja sitten yrittänyt opetella ohjasajon aakkosia Kaapelin kanssa, mutta se on minulle aika haastavaa hommaa, kun pitää olla käsissä niin paljon painavaa (ohjakset, pitkä raippa), pitää osata toimia oikein riittävän nopeasti sekä vielä kävellä pientä ympyrää ja samalla katsella hevosta joka liikkuu ympyrällä... Vammani kanssa tämä ei ole helppoa, varsinkaan, kun en ole ”aikaisemmassa” elämässäni ikinä tehnyt sitä - mitä nyt jotain tavallista juoksutusta vain.

Eilen lähdimme kävelemään maastotietä pitkin yhdessä peräkanaa :) Ensimmäinen pieni ongelma oli jo siinä, että onnistuin vakuuttamaan hevoseni siitä, että keskellä tietä saa ja pitääkin kävellä, varsinkin jos ”mamma” on jossain siellä takana :) Kun aina ennen on opeteltu kävelemään reunaa pitkin...mutta eihän moinen onnistu sitten, jos ja kun on kärryt perässä :) Olin ottanut mukaani myös pienillä kivillä täytetyn mehukanisterin, joka sai raahautua maata pitkin kolistellen, jotta Kaapeli oppisi myös siihen, että takana seuraavat kärryt pitävät myös koko ajan ääntä. Olimme tallinpitäjän mukaan hauska näky tullessamme hiukset hulmuten, Kaapeli korviaan koko ajan heilutellen ja mehukanisteri perässä raahautuen kohti tallia :) Jos ei muuta niin onnistuimme ainakin piristämään hänen päiväänsä mutaisten kavioiden ja sateen keskellä!

Syysterveiset täältä Etelä-Suomesta!

Johanna Lindblad & Kain Aapeli

Vammaisratsastajan elämää 7: Sairastelua ja "Kaapelin" ajo-opetusta

Valjakkourheilua 4: Skidi pentuna

En ole oikeastaan koskaan osannut puhua tunteista. Ne pyörii vain oloina päässä, mieleen ei tule yhtään sanaa. Kirjoittamalla voin ehkä kertoa Skidin elämästä.

Se makasi oikealla kyljellä mustalla asfaltilla.

Skidi ei ollut koskaan paikallaan. Ainoastaan vetämään lähtiessä se istui hiljaa, paikallaan, tuskin hengitti. Hennon lähtöjännitystärinän saattoi tarkkasilmäinen juurijuuri huomata. Mennään käskyllä se alkoi kiljua ja vetää minua kaikilla voimillaan. Se veti aina täysillä, väänsi kuin painonnostaja tankoa. Kiljuminen loppui pian vauhdin kiihtyessä.

Ei se liikkunut, häntä, pää, korvat, kaikki paikallaan, ei näkynyt hengitystä.
Hiihdimme usein auraamattomilla metsäteillä. Urana oli ison koiravaljakon, mönkijän ja sen perässä tulevan jarrumaton tekemä jälki. Useimmiten oli kylmää. Viimetalvena riitti lunta, pakkasta ja pimeää. Ura saattoi olla kapea, mutkitteli lumisten kuusien välissä ja lumipenkat oli korkeat. Skidin hengitys höyrysi edessä kuin veturi. Vedon loputtua sen hengitys tasaantui lähes saman tien. En voinut käsittää miten sen ei tarvinnut läähättää niin kovan työn jälkeen.

Silmät liikkuivat, se katsoi minua. Olikohan se tajuissaan? Katse oli kuin anteeksipyytävä. Ei sen tarvinnut. Ei vika ollut sen.

Pentuna, ensimmäisenä viikkona meillä Skidi vinkui öisin. Viikon nukuin sen vieressä lattialla patjalla. Metsästyskoira, oikea seisoja. Sateella se ei halunnut mennä ulos vaan jäi mieluummin portaille. Kylmällä halusi jäädä eteiseen. Skidi tuli meille syksyllä. Kuljin sen kanssa iltalenkit pimeässä metsässä. Se oppi tulemaan luokseni, luottamaan minuun. Luoksetulo -tärkein taito valjakkohiihtokoiralle. Sen tulee aina tulla heti luokse pyydettäessä, olla välittömästi kytkettävissä.

Pimeys ei ehkä ollut pahinta. Sumu heijastui takaisin valostani. En nähnyt montaa metriä. En käsittänut mikä joen ja sillan toisella puolella ohiajavassa autossa räsähti niin kovasti.

Kyllä se taisi katsoa minua. Skidi, rakas, jaksoin sanoa. Työnsin pyörän ojaan. Mies tuli kohti. Sanoin.- Mun koira kuoli.

Ei sitä tarvinnut käskeä mukaan lenkille. Olen aina liikkunut, juossut, hiihtänyt, samoillut, useimmiten yksin. Skidin kanssa ei tarvinnut. Se teki jatkuvaa hakua edessä, tuli luokse ja meni taas. Oliko se vasemmalle kääntyminen geeneissä? Seisovan lintukoiran hakua?

En tiennyt auton tulosta. En tuntenut koiraani, en sen nopeutta. En tiennyt sen olevan tiellä. Olisi se tullut, olisi jos olisin huutanut.

Auto oli ehjä. Etupuskurin kulmassa oli kostea läiskä. Ei se räsähdys tullut autosta.

Valjakkourheilua 4: Skidi pentuna

Valjakkourheilua 3: Skidi Rokualla

http://www.youtube.com/watch?v=BFO0qQ0fwo4

Skidin elämä oli lyhyt. Näytteenä Skidin ensimmäinen valjakkohiihtokisa Rokualla viime tammikuussa. Rokualla 18kk Skidi haki vielä osaamistaan. Ensimmäisessä risteyksessä valitsi vasemman, väärän reitin, joten piti vähän jarrutella. Jotenkin tulee aina mieleen tuo kisa. Skidi juoksi aina hyvin uraa pitkin. Uskalsin ajaa pyörällä kytkettynä perässä täysiä hurjissakin maastoissa. Risteyksissä se herkästi valitsi vasemman. Uusilla reiteillä oli aina varottava haaroja vasemmalle. Onko koirissa vasen ja oikea puolisia/kätisiä? Nyt lenkillä se kääntyi viimeisen kerran vasemmalle. Pyörätie jatkui eteenpäin, mutta taas vasen haara kiinnosti jostain syystä enemmän. Vai oliko se vaan vasemman valinta? Vasemmalla oli autotie...

Rokuan kisasta alkoi minun ja Skidin Relaxant Animal tuntemus. Olin käyttänyt Relaxant Lihastenrentouttajaa aiemmin, mutta en eläinten tuotteita. Skidillä oli tammikuun alussa syvä tassuhalkeama, jota se alkoi ontua. Vaimo haki eläinkaupasta Relaxant Animal Tassuvoidetta kuivuneiden tassujen hoitoon. Käytin sitä usemman kerran päivässä, ja ontuminen loppui. Syvä anturahaava parani kahdessa viikossa. Rokualla pari viikkoa haavan synnystä oli jo meno taas ennallaan.

Skidi oli siitä hyvä koira, että se oli herkkä. Herkkä kivulle ja tunteille. Siitä oli helppo nähdä jos jotain paikkaa särki. Ampiaisen pisto teki siitä kolmijalkaisen ja melkein vei hengen... Sen tilanteen vaimo pelasti kesällä.

Skidillä ei ollut yhdeksää henkeä. Sillä oli yksi ja voitte uskoa, että se nautti siitä, juoksemalla!

Valjakkourheilua 3: Skidi Rokualla

Valjakkourheilua 2: Skidi MM-kisoissa

Valjakkourheilua 2: Skidi MM-kisoissa

Valjakkourheilua 1: Memory

Hei

Kaiken piti olla alussa. Tänään aioin aloittaa kirjoittaa sinusta. Nuori elämä, ilo, into, alkukantainen liikunnan riemu asui sinussa. Olit paras, paras kaikista.

Tänään, hetki sitten räsähti.

Muistan hajusi.

Juoksit kovempaa kuin kukaan. Nautit enemmän kuin muut. Haukuit lujempaa, vain koska rakastit juosta.

Oli sumuista, enemmän sumua kuin muina öinä.

Vinguit ja kiljuit päästäksesi lenkille mukaan; juoksemaan. Juoksu oli parasta mitä tiesit.

Tänäänkin juoksit, sumussa, metsätiellä, pimeässä, kovaa. Kävit luonani tämän tästä. Ajatus hymyilyttää. Ei kukaan voi saada sinunlaista parempaa lenkkikaveria. Tuot aina ilon. Ei kukaan nauti liikkumisesta enemmän.

Siskosi on myös kova juoksija, mutta ei aina tajunnut, että elämän itseisarvo on Juoksu.

Metsätie muuttui pimeäksi maantieksi, hernerokkasumu. Kuljit edessäni. Alamäessä melkein sain sinut kiinni. Juoksit kovempaa.

Juoksemisen paras laji oli, kun vedit minua mukana. Silloin meillä kummallakin oli hauskaa. Alkukantaiset liikkujat, veljekset vauhdissa. Minun vauhtini oli sinun ansiota.

Maantie loppui ja käännyimme pyörätielle. Ei siellä liikkunut kukaan. Oli yö. Sumu. Pimeää.

Talvella tykkäsit juosta eniten. Silloin ei tullut liian kuuma. Jaksoi pitempään ja kovempaa. Parasta oli pimeä ja kova pakkanen. Juoksemisessa sinua ei haitannut mikään. Ohitit hevoset, autot, koiravaljakot jo pentuna kevyesti. Ei piitannut niistä, kunhan sait juosta niitä lujempaa.

Tähtiä näkyi hieman. Vai näkyikö?

Kuudentoista koiran valjakon ohittaminen oli helppoa. Ei tarvinnut kuin juosta kovempaa.

Kylläpä pyörä kulkee kevyesti, ajattelin, valoja edessä vasemmalla (näkyy olevan viereisellä tiellä sillan toisella puolella), no onhan alla asfaltti. Pitää ajaa rauhallisesti, ettei tassut kulu pyörätien asfaltilla. Ei viitsi aiheutta kaverille kulumia.

Ajellaan lenkkejä nyt tiuhaan, ettei kunto nouse liian aikaisin ennen isompia kisoja. Saa kaveri
juosta. Sitähän se rakastaa. Saa juosta niin paljon kuin haluaa. Onneksi pimeällä ei ole muita, ei vastaantulijoita, ei koiranulkoiluttajia, ei metsästäjiä, autoja hyvin harvakseltaan ja silloin pyydän koiran luokse.

Oikeastaan en muista näkyikö tähtiä. Mutta sormia paleli, oli aika kylmää. Toivottavasti ei ole jäätä tiellä.

Sinulla oli seitsemän pentua. Hyvin nuorena sait astua Alaskan sukua olevan juoksijan. yksi pennuista on kovin sinun näköinen. Valkoinen tähti otsassa.

Kutsuin sinua Skidiksi, kun olit aina niin lapsellinen.

Sinun pojallasi oli tähti otsassa, samanlainen kuin sinulla. Sinusta olisi tullut Yuse, suurjuoksijan mukaan, mutta olit muuta. Olit luonnonlapsi, Skidi. Poikasi olkoon Yuse.

Ei niitä tähtiä tainnut näkyä. Oli mustaa ja punainen läiskä tiellä.

Mies oli ystävällinen.

En itkenyt, en pystynyt.

Miksi?

Ystäväsi

Valjakkourheilua 1: Memory