Mun kaveri sano joskus, että Sampan kanssa reissatessa on aina tilanne päällä. Semmosta se oli Skidinkin kanssa.
Helmikuussa käytiin Skidin kanssa Muonion Jeriksessä SM-kisoissa. Menomatkalla varasin mökkimajoituksen. Tulimme Jerikseen yhdeltä yöllä, pakkasta oli 22 astetta. Mökkikylän vihreä postilaatikko oli tyhjä. Siellä piti olla meidän mökin avaimet. Eipä siinä, nukuttiin Skidin kanssa Avensiksen takakontissa. Pillkihaalaria niskaan ja koira kainaloon. En tiiä kummalla oli kylmempi.
Kisa ei sitten yllättäen mennyt aivan putkeen. Starttasimme miesten sarjan ensimmäisenä. Pyrytti sankasti, minulla oli tummat hiihtolasit. Jäällä ei nähnyt reitin penkkoja lainkaan. Suurin osa 12km matkasta oli järvenjäätä. Tuskin uskalsin luistella, kun pelkäsin suksen haukkaavan penkkaan. Pysyin uralla, kun luotin koiraan ja seurasin sitä. Mahasta otti aina kuoppien kohdalla, kun sukset yhtäkkiä lähti alta. Aika hauskaa. Vain kerran suksi haukkasi ja vedin yhdellä suksella SKidin perässä jonkin matkan ennenkuin löysin tasapainon. Yhen mäen päällä Skidi jäi seisomaan poroa, mutta jatko sit heti matkaa, kun hoputin.
Ois ollu kirkkaatkin linssit hiihtolaseihin, mutta ne peilarit oli hienommat... Yllättäen ei voitettu. Melkoista pelleilyä oli meän kisa.
Seuraavana päivänä oltiin hirveässä iskussa. Pakkasta oli -18 joten reitti lyhennettiin kahdeksaan kilometriin. Kolme minuuttia ennen starttia huomasin, että jäällä oli vettä ja pulkan sukset oli aivan jäässä. Sain just puhdistettua sukset ennen starttia. Olimme koko kilpailun ensimmäisenä. Nuorella koiralla tuiskuun ja jäälle pulkka perässä ja ensimmäisenä... Aika paikka hiihtää. Kyllä koirat helposti muitten perässä menee, mutta ekana ja puolitoistavuotiaalla koiralla...
Skidi veti hurjana. Paluumatkalle käännyttäessä olin varma, että voitetaan, jos ei tuu havereita. Jäälle takaisin tultaessa reitti ristesi menomatkan kanssa, meni yli. Reitti oli noin kahdeksikon mallinen. Moni kisaaja oli tulossa risteykseen ja osa oli siitä jo mennyt. Koiria näkyi risteyksen kummankin puolen, mutta yhtään ei ollut edessä. Skidi tempaisi äkkiä oikealla, mutta korjasi suoraan, kun huusin sille suunnan. Viimeiset 3km oli tuuli pyryttänyt reitin umpeen. Pulkka laahasi pohjasta ja Skidi veti yksin ekana. Vähän se varmaan epäili myös suuntaa, koska kaikki muut koirat meni eri suuntaan ja reitti oli vielä eri kuin edellisenä päivänä. Maaliin tultiin kuitenkin kohtuudella. Voittajasta jäätiin alle puoliminuuttia. Melkoinen saavutus tuohon rakoon.
Skidi, sulle ei koskaan annettu mahdollisuutta näyttää todellisia kykyjä.
Yuse ei mene portailta sateeseen. Se haluaa mieluummin sisälle lämpimään.
Joskus mietin mitä yhteistä minulla ja Skidillä oli. Skidi eli täysillä, se ei tehnyt kompromisseja. Skidi nautti luonnosta ja liikunnasta. Muistan, kun pikkupoikana juoksin jokapaikkaan. Oli mahtavaa juosta ja hyppiä kivien yli. Juoksin koulussa kaikki välitunnit, vauhti hurmasi. Parasta lapsena oli kai se kun juoksin kovaa ja hengitys kiihtyi maksimiin. Usein kuvittelin ymmärtäväni miltä Skidistä tuntui, kun se juoksi.
Helmikuussa käytiin Skidin kanssa Muonion Jeriksessä SM-kisoissa. Menomatkalla varasin mökkimajoituksen. Tulimme Jerikseen yhdeltä yöllä, pakkasta oli 22 astetta. Mökkikylän vihreä postilaatikko oli tyhjä. Siellä piti olla meidän mökin avaimet. Eipä siinä, nukuttiin Skidin kanssa Avensiksen takakontissa. Pillkihaalaria niskaan ja koira kainaloon. En tiiä kummalla oli kylmempi.
Kisa ei sitten yllättäen mennyt aivan putkeen. Starttasimme miesten sarjan ensimmäisenä. Pyrytti sankasti, minulla oli tummat hiihtolasit. Jäällä ei nähnyt reitin penkkoja lainkaan. Suurin osa 12km matkasta oli järvenjäätä. Tuskin uskalsin luistella, kun pelkäsin suksen haukkaavan penkkaan. Pysyin uralla, kun luotin koiraan ja seurasin sitä. Mahasta otti aina kuoppien kohdalla, kun sukset yhtäkkiä lähti alta. Aika hauskaa. Vain kerran suksi haukkasi ja vedin yhdellä suksella SKidin perässä jonkin matkan ennenkuin löysin tasapainon. Yhen mäen päällä Skidi jäi seisomaan poroa, mutta jatko sit heti matkaa, kun hoputin.
Ois ollu kirkkaatkin linssit hiihtolaseihin, mutta ne peilarit oli hienommat... Yllättäen ei voitettu. Melkoista pelleilyä oli meän kisa.
Seuraavana päivänä oltiin hirveässä iskussa. Pakkasta oli -18 joten reitti lyhennettiin kahdeksaan kilometriin. Kolme minuuttia ennen starttia huomasin, että jäällä oli vettä ja pulkan sukset oli aivan jäässä. Sain just puhdistettua sukset ennen starttia. Olimme koko kilpailun ensimmäisenä. Nuorella koiralla tuiskuun ja jäälle pulkka perässä ja ensimmäisenä... Aika paikka hiihtää. Kyllä koirat helposti muitten perässä menee, mutta ekana ja puolitoistavuotiaalla koiralla...
Skidi veti hurjana. Paluumatkalle käännyttäessä olin varma, että voitetaan, jos ei tuu havereita. Jäälle takaisin tultaessa reitti ristesi menomatkan kanssa, meni yli. Reitti oli noin kahdeksikon mallinen. Moni kisaaja oli tulossa risteykseen ja osa oli siitä jo mennyt. Koiria näkyi risteyksen kummankin puolen, mutta yhtään ei ollut edessä. Skidi tempaisi äkkiä oikealla, mutta korjasi suoraan, kun huusin sille suunnan. Viimeiset 3km oli tuuli pyryttänyt reitin umpeen. Pulkka laahasi pohjasta ja Skidi veti yksin ekana. Vähän se varmaan epäili myös suuntaa, koska kaikki muut koirat meni eri suuntaan ja reitti oli vielä eri kuin edellisenä päivänä. Maaliin tultiin kuitenkin kohtuudella. Voittajasta jäätiin alle puoliminuuttia. Melkoinen saavutus tuohon rakoon.
Skidi, sulle ei koskaan annettu mahdollisuutta näyttää todellisia kykyjä.
Yuse ei mene portailta sateeseen. Se haluaa mieluummin sisälle lämpimään.
Joskus mietin mitä yhteistä minulla ja Skidillä oli. Skidi eli täysillä, se ei tehnyt kompromisseja. Skidi nautti luonnosta ja liikunnasta. Muistan, kun pikkupoikana juoksin jokapaikkaan. Oli mahtavaa juosta ja hyppiä kivien yli. Juoksin koulussa kaikki välitunnit, vauhti hurmasi. Parasta lapsena oli kai se kun juoksin kovaa ja hengitys kiihtyi maksimiin. Usein kuvittelin ymmärtäväni miltä Skidistä tuntui, kun se juoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti