Bruno-pentu (Lagotto Romagnolo) saapui meille tammikuun alussa 2007, kohta neljä vuotta sitten. Bruno oli odotettu koira, sillä olin sinnitellyt 12v koirattomana, elämäntilanne kun ei koiran ottamista sallinut. Olin pitkään kaivannut ulkoilua & karvaisia hetkiä koiran seurassa, jopa kaatosateilla ja lumimyrkyissä tai rankan työputken päätteeksi...
Nyt kuitenkin olin päättänyt toteuttaa pitkäaikaista suunnitelmaani ja lähteä yrittämään käsityöläisen "glamour"-täytteistä elämää ;-), ja tähän samaan suunnitelmaan kuului koira. Koska työskentelisin pääsääntöisesti kotoa käsin, koiruus ei olisi koskaan pitkään yksikseen.
Brunolla todettiin kuitenkin alle 6kk:n ikäisenä paha lonkkavika, molemmin puolin. Bruno ei halunnut likkua, lakkoili lenkeillä, oli kömpelö ja vaikutti masentuneelta...
Vastuuntuntoinen kasvattaja palautti ostosumman ja oli meidän tukenamme Brunon leikkausten aikaan ja toipumisen yhteydessä, suurkiitos hänelle!
Brunolle tehtiin siis TPO-leikkaus, molemmin puolin. Tuli hieman enemmän "tenkkapoota", taloudellisesti ja henkisesti. Varsinkin henkisesti tenkkapoota, ensimmäisen leikkauksen jälkeen, kun leikkauksen aikana tuli puhelisoitto komplikaatioista "liittyien narkoosiin, jatketaanko vai keskeytetäänkö leikkaus?". Pyysin heitä jatkamaan, sillä Brunosta ei olisi tullut koiraa ilman leikkausta. Ne olivat elämän pisimpiä tunteja kun odotin tietoa siitä miten leikkaus oli mennyt, ja päätimmekin pian avomieheni kanssa että kunhan Bruno on kuntoutettu meidän on pakko hankkia "apukoira",siltä varalta jos yhdelle tapahtuisi jotain-olisi toinen varalla jatkamassa päivittäisiä rutiineja...
Kevällä, melkein vuosi Brunon ensimmäisen leikkauksen jälkeen laumaamme saapui siis Jussi, Brunon pikkuveli (sama äiti eri isä). Bruno oli onnesta soikea kun sai kaverin ja leikkiä ja koiruuksia on siitä lähtien riittänyt! En voisi olla ilman kahta koiraa enää-heillä on niin paljon iloa toisistaan. Bruno taitaapi tänä päivänä olla kirjaimmellisesti painonsa arvoinen kullassa...
Tulen kirjoittamaan jonkin verran Brunon leikkausten jälkeisestä ajasta, jospa siitä olisi iloa/lohtua/hyötyä jollekin vastaanlaisessa tilanteessa olevalle. Kun Bruno leikattiin emme löytäneet paljoakaan tietoa leikkauksen jälkeisestä ajasta, ja ensimmäinen toipuminen olikin aika rankaa ja haastavaa...
Koska kaksi Lagottopoikaa ovat itseppäisiä ja aktivoivat omistajansa lähes päivittäin, taitaakin tulla tarinaa ja mietteitä elämästä uroskoirien parissa. Suloisia rakkareita veljekset ovat, mutta vaativia. Koiria on ollut elämässäni aikaisemminkin (ja varsinkin uroskoiria), mutta näin paljon haasteita (tai iloa) en ole koskaan aikaisemmin kokenut... :-D
(kuvassa Jussi pentuna kesällä 2008, päällimmäisenä)
Tosi ihania. Ulkonäöltään ovat ihan syötävän namuja. Meillä oli villakoiria, joka rotu sopi minulle nyt jo yli 60lle. Syyskuussa jouduimme luopumaan Otosta, 15v. Sisko meni jo edellisenä syksynä.
VastaaPoistaSuru ja kaipaus on jäljellä, enkä usko enäämeillä olevan koiraa. Emme saa mitään hoitoapua perheeltä. Kaikissa talouksissa on niin paljon allergioita ja ongelmia. Siksi emme enää uskalla sitoutua niin haasteelliseen urakkaan. Matkustellakin jo tahtoisimme.
Katrin
Lemmikin menettäminen on kova paikka...
VastaaPoistaNiistä jää niin paljon kauiniita ja iloisia muistoja...