Näytetään tekstit, joissa on tunniste koiranpentu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koiranpentu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Tapahtuu Taiga-Tallilla 2: Koiranpennut ja ratsuprojektit

Hui miten aika vilistää, kun huollettavana on hevoslauman lisäksi seitsemän vilkasta koiranpentua! Pennuista on webkamerakuvaa täällä.

Pentulaatikkoon kuuluukin hyvää, koiralapset parhaillaan kasvattavat neulanteräviä hampaita ja opettelevat syömään myös kiinteää ruokaa. Mikä paimentaminen vellipuuron syöttämisessä onkaan! Aina on joku mahallaan tai pyrstöllään puurolautasella. Pentujen ruokaan kuuluu turvotettua koiranpennuille tarkoitettua ruokaa, piimää ja jauhelihaa. Pikkuhiljaa ruokailukaaos kuitenkin rauhoittuu ja pennut alkavat jo keskittyä syömiseen enemmän kuin törmäilemiseen.

Pentujen lempinimet ovat Mörrimöykky, Makkara (koska hän on pullein), Pessi, Otus, Unna-Unelias, Pikkuhäntäläinen ja Ränky-Iita (koska hänellä on kaikkein kovin ääni). Unnalla ja Pikkuhäntäläisellä oli parin viikon ikäisinä jotain outoa rohtumaa selässä. Ilmeisesti Pigga ei ollut puhdistanut niitä syntymän jälkeen niin huolellisesti kuin aikaisemmat viisi pentua, ja niihin jäi vähän sikiönesteitä iholle, mikä aiheutti tämän rohtuman. Pesin pentuja muutamia kertoja Relaxant Animal -Hoitavalla pesunesteellä ja iho puhdistui. Viime viikolla olin jo huolissani, että nyt sitä ryhelmää on uudestaan, kun toisen häntä oli ihan koppurainen ja takkuinen, mutta huomasin, että tämä olikin kuivunutta puuroa.

Täällä napapiirin pohjoispuolella valon lisääntyminen on näin kevät aikaan ihan huimaa, on ihanaa mennä aamutalliin, kun aurinko jo nousee ja on aivan valoisaa, talitintit laulavat ja jääpuikot räystäillä lupailevat tulevaa kesää. Talitintit ovat huomanneet pihattopollejen karvanlähdön, ja keräävätkin karvatuppoja hangelta pesän lämmikkeeksi. Vaikka lunta on vielä ennätys paljon, meillä järjestellään jo täyttä päätä kesän ratsastusleirejä. Tuntuu että kesään on vielä aikaa, mutta se on täällä yhdessä hujauksessa.

Minulla on tällä hetkellä koulutettavana kolme ratsuprojektia, joista kahdesta kerron nyt. Urhea Urho (Uttini Hornline) on meidän entinen kilparavuri, ja ratsastusleirien agility-poni. Urho jäi eläkkeelle ravurihommista ja mie toivon saavani siitä maastoretkien johtohevosen. Urholla on ratsastettu aika vähän, mutta se on nopea oppimaan, eikä häsellä tyhjää vaan keskittyy mukavasti. Toki se välillä tarjoaa vauhdin lisäämistä ratkaisuna uuteen ja erilaiseen pyyntöön, mitä muuta voi odottaa hevoselta, jonka tehtävä on yhdeksän vuotta ollut juosta niin nopeaa kuin kintuista pääsee. Urhosta tulee hieno, se on ketterä ja notkea, oikea Urheilija Urho.

Urho on jo useita vuosia tehnyt hevostaitotunneilla töitä. Siksi se on aivan uskomaton opettaja. Se reagoi herkästi ja pehmeästi pyyntöön, eikä vedä hernettä nenään jos ihminen tekee virheen vaan jättää sen tyynesti huomioimatta. Urho onkin ollut meidän lasten leirien agility-poni. 173 cm säkäkorkeudellaan, se opettaa pyytämään kohteliaasti ja pehmeästi. Mie uskon että Urhon elämäntehtävä tulee olemaan ihmisten itseluottamuksen vahvistaminen.

Kuvassa Uttini Hornline hevostaitotunnilla.

Toinen tuleva tuntihevonen on Nasu-Pulla (Villitahti), se on ollut melko joutilaana muutamia vuosia ennen meille tuloaan. Nasu-Pulla on nimensä veroisesti paksu. Kentän se jaksaa hölkätä noin kolme kertaa ympäri ja sitten meidän on käveltävä ja tasattava hengitystä. Nasu on herkkä ja aivan ihana ratsastaa, se tuntuu oppivan asiat kerrasta. Ja oikein ryhdistäytyy näyttämään, että tämän minä jo osaan, enkö olekin hieno. Nasu tuntuu kaipaavan tosi paljon positiivista palautetta ja sitä, että sen kanssa on iloinen ja tyyni. Silloin se on avoin ja reipas.

Nasun asema pihattolaumassa ei ole korkea, eikä se ole kovin itsenäinen hevonen, vaan aina ystävänsä Pupen läheisyydessä. Se tuntee olonsa helposti turvattomaksi jäädessään yksin. Nasun kanssa ei voi miettiä mitä jääkaapista löytyy omiksi lounastarpeiksi, vaan sen kanssa on oltava läsnä sata prosenttisesti. Jos mie haahuilen ja poistun paikalta pääni sisään ajattelemaan omia asioitani, Nasulle tulee hätä ja se alkaa tähyillä toisia hevosia. Me touhuillaankin Nasun kanssa vielä tässä lähipiirissä, kentällä ja ihan lähimaastoissa. Työskentelyn painopiste on läsnäolossa ja luottamuksen vahvistamisessa.


Share/Bookmark

torstai 6. lokakuuta 2011

Valjakkourheilua 4: Skidi pentuna



En ole oikeastaan koskaan osannut puhua tunteista. Ne pyörii vain oloina päässä, mieleen ei tule yhtään sanaa. Kirjoittamalla voin ehkä kertoa Skidin elämästä.

Se makasi oikealla kyljellä mustalla asfaltilla.

Skidi ei ollut koskaan paikallaan. Ainoastaan vetämään lähtiessä se istui hiljaa, paikallaan, tuskin hengitti. Hennon lähtöjännitystärinän saattoi tarkkasilmäinen juurijuuri huomata. Mennään käskyllä se alkoi kiljua ja vetää minua kaikilla voimillaan. Se veti aina täysillä, väänsi kuin painonnostaja tankoa. Kiljuminen loppui pian vauhdin kiihtyessä.

Ei se liikkunut, häntä, pää, korvat, kaikki paikallaan, ei näkynyt hengitystä.
Hiihdimme usein auraamattomilla metsäteillä. Urana oli ison koiravaljakon, mönkijän ja sen perässä tulevan jarrumaton tekemä jälki. Useimmiten oli kylmää. Viimetalvena riitti lunta, pakkasta ja pimeää. Ura saattoi olla kapea, mutkitteli lumisten kuusien välissä ja lumipenkat oli korkeat. Skidin hengitys höyrysi edessä kuin veturi. Vedon loputtua sen hengitys tasaantui lähes saman tien. En voinut käsittää miten sen ei tarvinnut läähättää niin kovan työn jälkeen.

Silmät liikkuivat, se katsoi minua. Olikohan se tajuissaan? Katse oli kuin anteeksipyytävä. Ei sen tarvinnut. Ei vika ollut sen.

Pentuna, ensimmäisenä viikkona meillä Skidi vinkui öisin. Viikon nukuin sen vieressä lattialla patjalla. Metsästyskoira, oikea seisoja. Sateella se ei halunnut mennä ulos vaan jäi mieluummin portaille. Kylmällä halusi jäädä eteiseen. Skidi tuli meille syksyllä. Kuljin sen kanssa iltalenkit pimeässä metsässä. Se oppi tulemaan luokseni, luottamaan minuun. Luoksetulo -tärkein taito valjakkohiihtokoiralle. Sen tulee aina tulla heti luokse pyydettäessä, olla välittömästi kytkettävissä.

Pimeys ei ehkä ollut pahinta. Sumu heijastui takaisin valostani. En nähnyt montaa metriä. En käsittänut mikä joen ja sillan toisella puolella ohiajavassa autossa räsähti niin kovasti.

Kyllä se taisi katsoa minua. Skidi, rakas, jaksoin sanoa. Työnsin pyörän ojaan. Mies tuli kohti. Sanoin.- Mun koira kuoli.

Ei sitä tarvinnut käskeä mukaan lenkille. Olen aina liikkunut, juossut, hiihtänyt, samoillut, useimmiten yksin. Skidin kanssa ei tarvinnut. Se teki jatkuvaa hakua edessä, tuli luokse ja meni taas. Oliko se vasemmalle kääntyminen geeneissä? Seisovan lintukoiran hakua?

En tiennyt auton tulosta. En tuntenut koiraani, en sen nopeutta. En tiennyt sen olevan tiellä. Olisi se tullut, olisi jos olisin huutanut.

Auto oli ehjä. Etupuskurin kulmassa oli kostea läiskä. Ei se räsähdys tullut autosta.

Share/Bookmark