sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Valjakkourheilua 9: Treeniä ja tassujenkorjausta

Vuoden pimein aika on taas täällä. Oikeastaan Kuopijossa taitaa pimein olla ohi, kun viikon verran on saatu nauttia valkoisesta maasta.

Koiran treenaaminen jäätyneen maan aikaan on erittäin haastavaa. Kovaksi jäätyneillä sorateillä ei ole mitään mahdollisuutta juoksuttaa koiria. Tassut menee rikki nopeasti ja jäätyneet lätäköt ovat liukkaita. Liukastumavammat voivat olla pahoja. Ystävieni koirilla on liukastumisen vuoksi hajonnut mm. polven ristiside, jänteitä revennyt ja lihasrevähtymiä. Minulla on kokemusta lähinnä kynsivammoista ja tassujen kulumisesta.

Pari viikkoa sitten tuli taas testattua mitä 90% suunniteltu treeni tarkoittaa. Jääkiekossa 90% keskittyminen on Tammisen mukaan 50% suoritus. Koiran treenaamisessa (ei tarvii edes kisaa) samalla keskittymisellä pääsee 0-suoritukseen; kaikki menee pieleen. Menimme kaverini kanssa treenaamaan paikkaan, joka oli hieman kauempana. Reitti oli meille tuttu, mutta olosuhteet yllätti. Pakkasten jälkeen oli kolme päivää satanut vettä. Huomasimme, että metsätie oli sula ja maa pehmeä. Olimme vähän myöhäään liikenteessä ja alkoi juuri hämärtyä. Suunnittelimme treenin paperilla, sovimme kartalla reitin ja ohituspaikat. Muuten hyvä juttu, mutta koirat ei paperia lukeet. Siinä oli yksi lenkki, joita minun nuori narttuni Merri ei ollut ennen juossut.

Eka alamäki meni hyvin, lukuunottamatta yhtä liukahdusta, jossa lensin kickbiken kyydistä hetkeksi, mutta sain hypättyä takaisin ennen kaatumista. Tiellä oli paljon vesilammikoita. Merri juoksi loistavasti. Se kiersi lammikot summittaisesti oikealta ja vasemmalta. Usein lammikon väistöliike tuli niin viimehetkellä, että tuskin ehdin kääntää koiran kanssa samalle puolelle. Yksi iso, kymmen metriä halkaisijaltaan, lammikko oli risteyksen kohdalla. Merri juoksi suoraan lammikon keskeltä, mutta äkisti päätti kääntyä oikealle. En tiedä miten se siinä onnistui niin nopeasti, koska minun yrittäessä kääntää mukaan eturengas lipesi alta. Vettä oli vaaksan verran, mutta lammikon pohja oli jäässä. Ennen selälleen kaatumista, ehdin juuri karjaista täysillä. Merri tuli luokseni, mutta matka jatkui samantien, ja taas täysi veto päällä. Homma meni muuten hyvin, mutta vastaavanlaisia kaatumisia tuli vielä kaksi tai kolme lisää ja lopulta koira lopetti vetämisen. En edelleenkään ymmärrä mikä minua viiraa, kun en osaa lopettaa ajoissa silloin, kun homma menee pieleen.

Se 10% prosentin puute valmistautumisessa tuli siitä, kun emme käyneet kiertämässä reittiä etukäteen. Silloin jäätilanne olisi selvinnyt ajoissa… Adrenaliini humalassa matka jatkuu vaikka oma reisiluu olisi poikki…

Sanomattakin on selvää, että tuommoisen sähläyksen jälkeen on joutunut miettimään supertreeniä, kuinka koiran saa taas kulkemaan täysillä. Kyllä se tajuaa, että sama kuski on edelleen perässä. Se kaatuu summittaisesti ilman ennakkovaroitusta.

Yhden asian olen syystreeneissä oppinut. Tassuvoide on välttämätön. Jos haluaa juoksuttaa koiraa maan ollessa jäässä tassuja on seurattava päivittäin. Kulumiin ja anturoiden kuivumiseen pitää reagoida heti. Parhaiten pärjää, kun suosiolla rasvaa tassut säännöllisesti.

Meille tuli uusi koira kolme viikkoa sitten. Seisojauros Roni on sopeutunut laumaan hyvin. En ole koskaan nähnyt niin rauhallista koiranpentua. Roni on siro, jalat ovat pitkät ja suorat. Selkä on kauniisti kaareutuva, katse viisas ja tutkiva. Roni otti tulovaiheessa matsia Yusen kanssa, mutta arvojärjestyksen selvittyä kaverukset nukkuu vierekkäin ja kovatkin leikit sujuu ilman tappeluita.

Roni alkoi ontua viime viikolla. Se oli kolhaissut etujalan kynttä johonkin ja kynsi oli pahasti haljennut. Kivuliaaseen kynteen ei kärsinyt yhtään koskea. Koira piti rauhoittaa ja eläinlääkäri kuori särkyneen osan kynnestä pois. Päälle tuli paketti suojaksi. Roni tassutteli paketin kanssa rauhallisesti. Seuraavana päivän se oli kuitenkin repinyt paketin auki. Kynnen ydin oli paljaana näkyvissä pitkältä matkaa. Kynsi oli pakko suojata, että siihen ei menisi likaa ja koira voisi liikkua. Laitoin pikaliimaa kynnen ympärille ja päälle kiersin yhden kierroksen kangasteippiä. Nyt Roni juoksee maastossa täysillä ilman mitään ontumista. Pikaliimalla voi paikata kynsivammojen lisäksi myös tassujen kulumia. Jos antura pääsee kulahtamaan pahasti pikaliimaa voi laittaa kulumaan ja leikata kangasteipistä sopivan palasen päälle. Liima ja teippi lähtee kulumalla pois muutamassa viikossa ja tassu saa aikaa parantua.

Palataan lumitreenien ja koiran ravinnon merkeissä. Koiran ruokinta on ihmeellistä. Koiran syömistä on hauska seurata. Mutta tiedätkö miten ruokkia koiraa niin, että se voi hyvin? Minkälainen ravinto pitää koiran terveenä? Kuinka ravinto vaikuttaa koiran hyvinvointiin?


Share/Bookmark

tiistai 22. marraskuuta 2011

Valjakkourheilua 8: Elmo

Merri, Yuse ja Roku





Voisin kertoa monia esimerkkejä kuinka toimia kiireessä. Kouluttaa ja opettaa olemaan rauhallinen, malttaa mielensä ja toimia järkevästi. Olennaista on erottaa tärkeät asiat ja keskittyä niihin…

Nyt on maat jäässä. Kaikki tiet ovat liukkaita tai karkeita ja kovia. Koirien tassuja tulee varoa. Suojatöppöset koiralle on tässä vaiheessa vuotta hyvä juttu. Tassut kannattaa tarkastaa jokaisen lenkin jälkeen. Jos näkyy kuivumia tai halkeamia niin Relaxant Animal Tassuvoide auttaa. Koirien tassuhalkeamissa kasvaa aina melkoinen määrä bakteereita ja sieniä. Halkeaminen hidas paraneminen johtuu usein infektiosta. RA Tassuvoide, jossa on vahvoja luonnon omia antibakteerisia aineita, auttaa halkeamien paranemisessa. Kun seuraa tassuja säännölllisesti ja huoltaa niitä, ei pahoja vaurioita tule. Asfaltit, tiesuola ja kivituhka kuivattavat tassuja. Jos pesee koiran tassut joka lenkin jälkeen rasvaa poistavalla pesuaineella (tiskiaine tms.) ihon ja anturoiden oma rasva lähtee pois ja tassut kuivuu.

Elvytystilanteessa ei ole koskaan kiire. On vain oikeita asioita, joita voi tehdä.

Kiireelle ja huolimattomuudelle on parempikin termi, laiskuus.

Ajan säästämiseksi on paljon helpompaa jättää kengät jalkaan ja tuoda sanomalehti olohuoneen pöydälle, kuin irrottaa kuraiset kengät eteisessä tai kuistilla.

Biojäteroskis kannattaa tyhjentää ennen kuin tupa on täynnä kärpäsiä. Jos kuitenkin ulkona on kylmä ja olet juuri käynyt saunassa ja väsyttää voit jättää homman myös aamuun. Oletettavasti sinä biojäteaamuna ei ole kiire. Jos työpaikan kimppakyytiläiset odottaa rampilla moottoritien varressa, kannattaa herätä ajoissa. Biojätepussin tyhjennys on hieman ikävää puhaa, koska sisältö haisee useimmiten pahalle. Jos sitä valuu käsille pussia tyhjentäessä ne kannattaa pestä tai siinä kimppakyytiautossa on ikkunatuuletus kokomatkan, vaikka olisi pakkasta. Jos kuitenkin meinaa tulla kiire pussi on paljon helpompi ja nopeampi lyödä lapiolla puhki ja antaa sisällön valua kompostiin, kuin tyhjentää pussii pohjasta nostamalla. Pohjasta nostaessa sotkee kätensä ja ne pitää käydä pesemässä ja sehän kestää. Isku kannattaa tehdä vain terävällä lapiolla, koska muuten saattaa joutua lyömään usemman kerran ja pussin siältöä saattaa roiskua takille, kasvoille ja housuille. Tiukoissa paikoissa tietysti oppii priorisoimaan mikä on olennaista. Odotuttaa työkavereita motarin varressa tai tuulettaa autoa…

Koiralle kannattaa hommata loistava tai välkkyvä panta. Se näkyy hyvin sumussakin.

”Mikä sun nimi on ?”
Valkoihoinen mies kysyi selkeällä brittiaksentilla. Kaveri on vaikuttaa erikoiselta. Päivettynyt valkoinen, kuoppaposkinen, lihaksikas urheilijan näköinen kaveri valmentaa pähkinänruskeita Maoreja Cookin saarilla melomaan merikanootilla. Kova tyyppi, Maorien parhaat melojat näyttävät kunnioittavan häntä.

”Sam”

”Sam osaatko uida?”

Valtameri ei pärsky, koska vettä on alla kolme kilometriä. Rannassa matalassa laguunissa aallot nousevat parimetrisiksi ja paikoin neljäänkin metriin. Laguunin ulkopuolella pohja painuu nopeasti kolmeen kilometriin ja tasanteen jälkeen vielä syvemmälle… Ulapalla aallot huomaa, siitä kun kanootti painuu välillä kuoppaan, jolloin ranta katoaa, ja välillä nousee loivalle kukkulalle, jolloin talot näkyy selvästi ja ihmisetkin erottuvat pieninä pisteinä. Reilut puolitoistakilometriä rannasta on punainen poiju, jonne matka ei kestä kauaa kanootilla, jossa on kuusi riuskaa melojaa. Perämies huutaa tahtia ja melan puolta vaihdetaan kolmen vedon välein. Tahdissa on parasta pysyä tai mela saattaa osua toiseen ja tippua veteen.

Kääntöpaikalla poijulla: ”Osaan”

”Pitää osata uida, että me voidaan ottaa mukaan treeneihin. Hyppää veteen, ja sukella kanootin ali Sam”

”OK” Vesi on lämmintä, 28 astetta. Ja sitä lämpöä riittää aika syvälle, ainakin 20 metriin”

”Hyvä, osaat uida Sam. Nouse sitten kanoottiin”

Paluumatka poijulta rantaa menee aivan liian nopeasti. Ei sitä meininkiä voi tajuta. Joukkueurheilua, melomista. ”yksi, kaksi, kolme, yksi, kaksi, kolme” Miksiköhän Suomessa sisävesillä käytetään pelastusliivejä?

Ilta, työpäivä on ohi, perjantai, viikonloppu. Yksinäinen mies nousee töistä tullessa autosta. Päällä hänellä on tummanruskea nahkatakki, musta pipo syvällä päässä ja maiharit raahautuvat märällä asfaltilla. On pimeää. Mies sytyttää hautakynttilän ja jättää sen tienvarteen.

Mistä Elmo sai nimensä?



Yuse



Share/Bookmark

tiistai 8. marraskuuta 2011

Vammaisratsastajan elämää 8: Hevostelua syksyn pimenevissä illoissa


Moi kaikille!

Illat pimenevät, päivät lyhenevät, lehdet putoavat puista ja vettä ropisee. Tätähän tämä syksy on. Itse ei välttämättä ole aina niin motivoitunut ratsastamaan eikä hevonenkaan niin pirteä työskentelemään. Juuri tämän takia olen yrittänyt vaihdella tekemisiä ja harjoittelua mahdollisimman usein, jotta kumpikaan ei tylsistyisi.

Kaapelihan asustelee nykyään tallilla, jossa ei ole maneesia, kenttä ja hyvät maastot kyllä löytyvät. Toki käymme 1-2 kertaa viikossa maneesissa, joka sijaitsee noin puolen tunnin käyntimatkan päässä, mutta pääasiassa olemme työskennelleet joko kotikentällä tai vaihtelevissa maastoissa ja myös nauttineet. :) Koska päivät pimenevät jo neljän maissa, maastoilumme on tapahtunut enemmän tai vähemmän pimeässä. Ei muuta kuin tarpeeksi heijastimia itselle ja hevoselle sekä otsalamppu kypärään, sitä se pimeässä liikkuminen on. Täytyy kyllä myöntää, että pimeässä liikkuminen jänskättää ainakin minua. Kaapeli taas on niin rauhallinen eikä pelkää kävellä pilkkopimeässä pitkin maastoteitä. Itse olen huomannut, että tasapainoni pimeässä on hevosen selässä hyvin heikko, liittyen varmasti vammaani sekä myös heikkoon pimeänäkööni.

Ohjasajoharjoittelumme on edistynyt ja loppuviikosta laitoin pitkät irtoaisat kiinni Kaapelin kylkiin, jotta hevonen tottuisi siihen, että kääntyessä kylkeen tulee lisäpainetta. Olin kyllä saanut ammatti-ihmisiltä ohjeen, että olisi hyvä olla useampi auttava käsi mukana, kun tähän ryhtyy, mutta mutta... Olen aina muutenkin tottunut pärjäämään ja Kaapelikin on jo siihen tottunut ja luottamus on molemmin puolin hyvä, joten ryhdyin toimeen Kaapelin kanssa kahdestaan. Ja hyvinhän se meni! Kyllä hevonen vähän ihmetteli, mitä se mamma siellä oikein puuhaa, mutta lähti nätisti liikkeelle aisat kyljissä kiinni. Teimme kierroksen molempiin suuntiin kentän ja muutaman tarhan ympäri. Juttelin rauhoittavasti koko ajan eikä siinä sitten muuta. Toki aion ottaa apuja vastaan, kun ryhdyn oikeiden kärryjen kanssa puuhaamaan. :)

Eipä tällä kertaa nyt sitten niin paljon muuta kerrottavaa ole. Syksyn valmennusleiri Ypäjällä jäi meiltä väliin keuhkokuumeen jälkimaininkien takia ja se harmittaa todella paljon. Mutta minkäs teet, kun oma keho pettää... Jatkamme valmennuksia maajoukkuevalmentaja Arto-Pekka Heinon kanssa lähiaikoina ja suunnitelmissa on myös, että Kaapeli lähtisi Artsin luo oppimaan vähän uutta! Saas nähdä mihin me ensi kaudella pystytään. Näin sitä täytyy vaan ajatella eteenpäin, koska sitten kun ihana kevät koittaa ja ratsastusinto taas lisääntyy, täytyy hevosen olla hyvässä kunnossa, jotta se pystyy taas kilpailuissa suorittamaan!

Tsemppiä pimeään kaikille!

Johanna Lindblad & Kain Aapeli


Share/Bookmark

torstai 3. marraskuuta 2011

Valjakkourheilua 7: Hotspotin hoito

Kävin juuri iltalenkillä Rokun, Merrin ja Yusen kanssa. Upea keli. Punakullan värinen kuu kellotti melkein selällään hiukan mustan metsänrajan yläpuolella. Selkäpiitä karmi; kylmät väreet eteni selkää. Vanhankansan mukaan, ken uskoo, selällään makaava kuu lupaa kuolemaa.

On aivan mahtavaa liikkua pimeässä metsässä. Olen ikäni käynyt lenkillä pimeässä. Kouluaikaan juoksin iltalenkit lähes aina pimeällä. Pimeydellä on jännä vaikutus. Juoksu tuntuu kulkevan paljon kovempaa kuin mihin normaalisti pystyy. Refleksit on herkkänä. Kun rusakko lähtee vierestä tai teeri pyrähtää pusikosta huomaa kuinka nopeasti jalat kiihtyy pikajuoksuun. Ei tarvitse pakottaa kiihdytystä, täysi vauhti on päällä ennenkuin silmiä ehtii räpäyttää. Jos sopivasti on adrenaliinia suonissa, parinsadan metrin gasellimainen sprintti ei edes väsytä. Oikeastaan tuntuu, että vauhtia voi vaan jatkuvasti lisätä.

Iltalenkit juoksin yksin, aina. Lenkkikaveri olisi voinut olla kiva. Kun meille tuli Roku, ei enää koskaan tarvinnut käydä lenkillä yksin, eikä pelätä mitään.

Roku oli puoli vuotta, kun muutimme Lappiin. Opetin Rokun uimaan Ivalojoessa. Soudin veneellä ja Roku ui innokkaasti perässä. Toinen uintilenkki oli reilun kilometrin. Koira oli juuri trimmattu ja karva leikattu koneella kaulasta ja rinnasta. Uinti oli hieno juttu ja karvan trimmaus myös, mutta paksun märän kankaisen pannan unohtaminen märän koiran kaulaan ei. Parin päivän päästä huomasin, että Rokun kaula on hirveän näköinen. Paksu, ruskea siirappimainen tahna sotki kaulan ihoa; hotspot. Märkäinen ihottuma levisi nopeasti. Aloin pestä kaulaa ahkerasti. Puhdistin kaksi kertaa päivässä kaiken tahman ja ruven iholta ja karvoista ja pesun jälkeen puhdistin ihon jodiliuoksella. Roku kävi eläinlääkärillä rokotettavana, hän oli huolissaan infektiosta, mutta minä en halunnut koiralleni antibioottihoitoja, koska olin vakuuttunut, että ihottuma paranee muutenkin. Tiesin miten lasten märkärupi hoidetaan. Bakteerimassa pitää saada iholta pois. Tehokas säännöllinen vesipesu ja ruven liotus irti on tärkeää.

Eläinlääkäri kävi syömässä samassa työpaikkaruokalassa. Hän muistutti, että aloittaisin koiralleni kefalosporiinia hotspotin hoitoon. Sanoin, että ei se tarvii vaan paranee puhdistuksella.

Läiskä oli suurimmillaan yli kymmenen senttimetriä. Tehokas puhdistus kuitenkin auttoi. Iho parani hyvin. Vesipesu on kaikkein tärkeintä. En ole koskaan ollut innokas hoitamaan infektioita antibiooteilla jos paranemiseen on muutenkin hyvät mahdollisuudet. Antibioottien haittoja on turha hankkia ja vielä turhempaa on menettää niiden teho liian leväperäisen käytön vuoksi. Leukemiapotilaita sytostaattihoitojen keskellä ei pelasta mikään jos antibiooteista menee teho.

Kolmevuotiaana Rokulle kasvoi lantioluun päälle luumun kokoinen kasvain. Se oli hyvänlaatuinen. Haava parani ensimmäiset viisi päivää hyvin. Liian hyvin, koska en ollut varautunut siihen, että haava alkaa kutista. Roku oli yhden kerran auton takakontissa oltuaan repinyt koko haavan ja tikit auki. Viisi päivää vanha haava. Se olisi pitänyt leikata uudelleen, että haavan olisi voinut sitoa ja laittaa uudet tikit. Toinen vaihtoehto oli antaa haavan parantua itsestään, antaa arpeutua ja kasvaa kiinni pohjasta alkaen. Valitsimme jälkimmäisen. Haava alkoi tietysti kovasti erittää ja haista. Aloitin taas vesipesut. Syvä ja märkivä haava kuitenkin hieman pelotti. Otin järeämmät aseet käyttöön ja aloin kaataa puhdasta kidesokeria haavaan. Puhdistin haavan vedellä kahdesti päivässä ja kaadoin haavaan paksusti sokeria ja laitoin päälle haavataitokset. Sokeri imi haavasta eritteet ja märkiminen loppui parissa päivässä. Haava parani erinomaisesti.

Sokeria käytetään sota ja kehitysmaalääketieteessä likaisten haavojen hoitoon. Suomessa yliopistollinen eläinsairaala hoitaa esimerkiksi koirien likaisia haavoja sokerilla. Suomessa on tehty sokerin käytöstä humaanilääketieteessä jopa väitöskirjatutkimusta. Sokeri toimii haavanhoidossa erinomaisesti. Sen ongelma on hinta, liian halpaa. Kukaan ei markkinoi sokeria haavanhoidossa, moni ei siksi tiedä sokerin tehosta.
Kaikki elollinen tarvitsee vettä. Vahva, väkevä sokeriliuos imee itseensä ympäriltään kaiken veden. Bakteerien, hiivojen ja sienten kasvu estyy. Niiden ei ole mahdollista kasvaa. Sokeri tehoaa tosin vain pinnallisiin infektioihin, koska imu, osmoosikyky ei ylety syvälle kudokseen.

Jotain olen oppinut koirien haavojen ja ihoinfektioiden hoidosta. Tärkeintä on ehkäistä tulehduksia ja pitää iho ja karva puhtaana. Varsinkin koneella trimmattu karva on herkkä tulehtumaan. On jopa suositeltavaa pestä karva ja iho trimmauksen jälkeen. Relaxant Animal Hoitava pesuneste on oiva tuote ihon pesuun. Siinä olevat luonnon omat antibakteeriset aineet vähentävät bakteerimassaa koiran iholla. Yhtenä hyvänä reseptinä koiran ihoinfektion hoitoon voisin heittää: pese iho ensin runsaalla vedellä ja Hoitavalla pesunesteellä. Kaikki rupi ja märkä pitää ehdottomasti saada pois. Kuivaa iho ja ruiskuta lopuksi päälle Relaxant Animal Hoitoseerumia.

Ei siinä kuussa kummempaa, hieno lenkki.
Share/Bookmark

maanantai 24. lokakuuta 2011

Valjakkourheilua 6: Esittely



Moi
Lienee aika esitellä itseni. Olen aika tavallinen perheenisä. Minulla on kolme lasta, vaimo ja kolme koiraa. Roku tuli meille reilu viisi vuotta sitten, kun esikoistytär oli kolme kuukautta. ”Roku” Zaphalayaz Face the Music suursnautseriuros tuli meille koti- ja harrastuskoiraksi. Koulutin Rokua alusta alkaen valjakkourheilukoiraksi. Emäntä on treenannut PK lajeja. Rokulla on lukuisia valjakkourheilun SM mitaleita. Kaksivuotiaana Roku saavutti SPKL vetomestaruuden. Viime kesänä Rokusta tuli vesipelastusvalio. Kaikkea on koettu. Joku kerta voisin kertoa miten ”hot spot” paranee karvaturrilta kotikonstein.

”Skidi” Akiina`s Timothy lyhytkarvainen saksanseisojauros ehti olla meillä kaksi vuotta. Siinä koirassa oli enemmän liikunnan riemua kuin yhteen koiraan voi mahtua. Skidin kumpikin vanhempi on valjakkourheilun maailmanmestari. Emä kuuden koiran valjakossa ja isä valjakkohiihdossa. Skidin velipojista kaksi voitti valjakkohiihdon MM kultaa viimetalvena. Meillä Skidin kanssa meni MM kisat kohtuullisesti, mutta pahat viimehetken treenimokat estivät huippusuoritukset. Paras sijoitus oli seitsemäs. Skidin kisaura jäi yhteen kauteen, parhaana saavutuksena SPKL vetomestaruus Lieksassa. SM mitaleita ehti tulla kuusi.

”Merlene” Akiina`s Åfrid on Skidin vuotta nuorempi pikkusisko. Meidän lauman itsenäisin koira ja tuleva huippujohtaja. Kaunotar, ruskeaverikkö Merlenen nimi tulee Jamaikalaisen pikajuoksija Merlene Otteyn mukaan. Merlene on Skidin kuoltua saanut suuret saappaat. Kaunotar juoksee sulavalla ja lentävällä askeleella. Merlene on nopempi kuin Skidi, mutta voimaa tarvitaan vielä paljon lisää huippuvauhteihin pääsemiseksi. Merlenen pitää nimittäin kiidättää perässään yli 70 kg miestä.

Sitten on Yuse, Skidin pentu. Skidi on ainut kuudestatoista sisaruksestaan, jolla on jälkeläisiä. Yuse on alaskanhuskyn ja saksanseisojan risteytys. Yuse on viisain pentukoira jonka olen tavannut. Meidän kaikilla koirilla (ja myös isännällä) on lukuisia lempinimiä. Kasvattaja antoi Yusen seitsemälle sisarukselle nimet seitsemän kääpiön mukaan. Hän seurasi pentujen luonnetta ja antoi nimet sen mukaan. Yuse sai nimen Doc, eli Viisas. Merlenen yleisin kutsumanimi on Merri tai hellittelynimi MerriPörri. Kasvattaja kutsui Skidiä kulkuriksi. Meillä Skidi oli usein myös pikkusika (Skidin aika yleinen tapa äännellä oli voimakas vinkuminen).

Minun nimi on Samuli. Minun harvemmin käytettyjä lempinimiä on mm. Elmo ja Sam. Sam nimen sain Cookin saarella. Olen sisätautilääkäri eli "tohtori". DocTrSam oli alunpitäen minun nimimerkki, mutta myöhemmin huomasin, että myös Yuse ”Doc” on siinä mukana. Aikamoinen yhteensattuma.

Joopajoo, ajatuksia on niin paljon, ettei asiallisesta esittelystä tule mitään. Usein olen miettinyt Skidin kuolemaa ja kaikkea sitä tulee pohdittua. Meillä olisi ollut vajaan viikon päästä koirapyöräilyn SM kisat. Skidi oli kauden varhaisessa vaiheessa jo varsin hyvässä kunnossa. Minun maastopyörä oli ollut rikki kokonaisen vuoden. Kaikenlaisen rahapulan vuoksi en ollut saanut hommattua varaosia korjaukseen kuin pari viikkoa ennen kisoja. Olen aikanaan ajanut paljon maastopyörällä ja myös lujaa. Viimeisellä lenkillä Skidin kanssa pyörä tuntui hyvältä. Pelotti aikalailla mitä kisasta tulee. Edessä huippunopea koira ja takana hyväkuntoinen mies, joka ei osaa ja malta ajaa riittävän varovaisesti. Siis joka mutkaan ja nyppylään täysillä ja pidon äärirajoilla. Eipä siinä, Skidi oli samanlainen. Aina meni täysillä riskejä kaihtamatta. Vertasin tilannetta rallikuskiin, joka on menossa vuoden ajotauon jälkeen kisoihin aikaisempaa huomattavasti tehokkaammalla autolla. Riskit on kohillaan. Skidin menetystä vertasin myös ralliautoiluun. Tilanne voisi tuntua likipitäen samalta kuin rallikuski menettäisi kartanlukijan ja ralliauton samalla kertaa. Kartanlukijasta tulee vuosien saatossa varmasti myös hyvä ystävä.

Seuraavalla kerralla meinasin kertoa siitä Rokun hotspotin hoidosta.

Share/Bookmark

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Valjakkourheilua 5: JerisRace






Mun kaveri sano joskus, että Sampan kanssa reissatessa on aina tilanne päällä. Semmosta se oli Skidinkin kanssa.

Helmikuussa käytiin Skidin kanssa Muonion Jeriksessä SM-kisoissa. Menomatkalla varasin mökkimajoituksen. Tulimme Jerikseen yhdeltä yöllä, pakkasta oli 22 astetta. Mökkikylän vihreä postilaatikko oli tyhjä. Siellä piti olla meidän mökin avaimet. Eipä siinä, nukuttiin Skidin kanssa Avensiksen takakontissa. Pillkihaalaria niskaan ja koira kainaloon. En tiiä kummalla oli kylmempi.

Kisa ei sitten yllättäen mennyt aivan putkeen. Starttasimme miesten sarjan ensimmäisenä. Pyrytti sankasti, minulla oli tummat hiihtolasit. Jäällä ei nähnyt reitin penkkoja lainkaan. Suurin osa 12km matkasta oli järvenjäätä. Tuskin uskalsin luistella, kun pelkäsin suksen haukkaavan penkkaan. Pysyin uralla, kun luotin koiraan ja seurasin sitä. Mahasta otti aina kuoppien kohdalla, kun sukset yhtäkkiä lähti alta. Aika hauskaa. Vain kerran suksi haukkasi ja vedin yhdellä suksella SKidin perässä jonkin matkan ennenkuin löysin tasapainon. Yhen mäen päällä Skidi jäi seisomaan poroa, mutta jatko sit heti matkaa, kun hoputin.

Ois ollu kirkkaatkin linssit hiihtolaseihin, mutta ne peilarit oli hienommat... Yllättäen ei voitettu. Melkoista pelleilyä oli meän kisa.

Seuraavana päivänä oltiin hirveässä iskussa. Pakkasta oli -18 joten reitti lyhennettiin kahdeksaan kilometriin. Kolme minuuttia ennen starttia huomasin, että jäällä oli vettä ja pulkan sukset oli aivan jäässä. Sain just puhdistettua sukset ennen starttia. Olimme koko kilpailun ensimmäisenä. Nuorella koiralla tuiskuun ja jäälle pulkka perässä ja ensimmäisenä... Aika paikka hiihtää. Kyllä koirat helposti muitten perässä menee, mutta ekana ja puolitoistavuotiaalla koiralla...

Skidi veti hurjana. Paluumatkalle käännyttäessä olin varma, että voitetaan, jos ei tuu havereita. Jäälle takaisin tultaessa reitti ristesi menomatkan kanssa, meni yli. Reitti oli noin kahdeksikon mallinen. Moni kisaaja oli tulossa risteykseen ja osa oli siitä jo mennyt. Koiria näkyi risteyksen kummankin puolen, mutta yhtään ei ollut edessä. Skidi tempaisi äkkiä oikealla, mutta korjasi suoraan, kun huusin sille suunnan. Viimeiset 3km oli tuuli pyryttänyt reitin umpeen. Pulkka laahasi pohjasta ja Skidi veti yksin ekana. Vähän se varmaan epäili myös suuntaa, koska kaikki muut koirat meni eri suuntaan ja reitti oli vielä eri kuin edellisenä päivänä. Maaliin tultiin kuitenkin kohtuudella. Voittajasta jäätiin alle puoliminuuttia. Melkoinen saavutus tuohon rakoon.

Skidi, sulle ei koskaan annettu mahdollisuutta näyttää todellisia kykyjä.

Yuse ei mene portailta sateeseen. Se haluaa mieluummin sisälle lämpimään.

Joskus mietin mitä yhteistä minulla ja Skidillä oli. Skidi eli täysillä, se ei tehnyt kompromisseja. Skidi nautti luonnosta ja liikunnasta. Muistan, kun pikkupoikana juoksin jokapaikkaan. Oli mahtavaa juosta ja hyppiä kivien yli. Juoksin koulussa kaikki välitunnit, vauhti hurmasi. Parasta lapsena oli kai se kun juoksin kovaa ja hengitys kiihtyi maksimiin. Usein kuvittelin ymmärtäväni miltä Skidistä tuntui, kun se juoksi.





Share/Bookmark

perjantai 7. lokakuuta 2011

Vammaisratsastajan elämää 7: Sairastelua ja "Kaapelin" ajo-opetusta

Moikka moi kaikille!

Aika vierähtää ja enää 77 päivää jouluaattoon! Tulipa laskettua eilen, kun lapset rupesivat jo puhumaan joululahjoista. Ja kun kävin pitkästä aikaa eilen kaupassa, hyllyillä oli jo suklaisia joulutonttuja! Ensialkuun en uskonut silmiäni, mutta kyllä vain, joulunamit olivat jo vallanneet hyllyrivejä.

Olen itse ollut runsaat kaksi viikkoa sairaana enkä ole oikeasti jaksanut, enkä oikein pystynytkään, tekemään mitään muuta kuin yrittänyt saada hengen kulkemaan. Kova keuhkokuume teki tuloaan jo ollessani Ortonissa kuntoutuksessa syyskuun puolivälin jälkeen, mutta kun siellä pystyi lepäämään eikä tarvinnut rehkiä (niin kun kotona...), tuntui, että se olisi ollut jo laantumassa. Mutta ei, kotiin tultaessa se paheni taas ja jouduin hakeutumaan lääkärille :( Sain sitten kovat antibiootit, kortisonit ja vielä astmalääkkeet päälle ja olen ollut jopa ratsastamatta(!) lähes kaksi viikkoa.

Kain Aapeli voi sen sijaan oikein hyvin ja tyttäreni Julia on innokkaasti hoitanut ja ratsastanut sitä sillä aikaa, kun äiti on sairastellut. Parit estekisatkin ratsukko on selvittänyt kunnialla. Ensimmäiset olivat jo samalla viikolla, kun hevonen kotiutui Belgiasta EM-kisamatkalta. Ajattelin tietysti antaa Kaapelille pari viikkoa ”huilimisaikaa” eli maastoilua ja pelloilla köpöttelyä rankan kisareissun jälkeen, mutta totesin taluttaessani hänet ulos kuljetusautosta, että herrahan oli keränyt melkoisesti energiaa seistyään miltei kaksi vuorokautta paikallaan autossa ;) Kävin hevosen selässä seuraavana päivänä ja huomasin, että hyvin oli herra kestänyt matkustamista, kun oli niin taipuisa ja pehmeä joka suuntaan. Näin ollen annoin Julialle luvan ilmoittautua kilpailuihin, koska ne järjestettiin lyhyen matkan päässä kotitalliltamme eikä Kaapeli näin ollen ehtisi tylsistyä matkustamiseen. En kuitenkaan meinannut uskoa silmiäni, kun herra vallan riemastui nähdessään trailerin odottamassa tallin pihalla ja hyvä etten jäänyt alle, kun hän käveli niin reippaasti sisään :) Julia ja Kaapeli osallistuivat sekä 80 että 90 cm luokkiin ja tekivät hienot puhtaat radat. Lopputuloksena oli kaksi ruusuketta lisää neidin heppahuoneen seinää koristamaan :) Niin että se siitä ”lomasta” reissun jälkeen!

Ratsukko kävi myös naapuritallin järjestämissä estekilpailuissa viime sunnuntaina, mutta siellä ei oikein onni suosinut. Hevonen oli ylivirkeä ja pienellä tytöllä oli selvästi hieman hallitsemisvaikeuksia, mutta kokemustahan se toi molemmille. Aina ei voi onnistua, vaan kyllähän se on niin, että vastoinkäymisistä sitä vasta oppiikin. Osasyy Kaapelin menohaluihin oli varmasti siinäkin, että en itse ollut päässyt ollenkaan ratsastamaan hevosta kunnolla ”läpi” kuntoutuksen ja sairastumisen takia.

Ohjasajon aakkosia

Menneellä viikolla olen ohjasajanut Kaapelia pari kertaa. Minulla on nimittäin haaveena, että hän oppisi joskus myös vetämään kärryjä ja näen jo sieluni silmin itseni vanhana mummona sunnuntaiajelulla metsätiellä :) Olen kyllä jo aikoja sitten yrittänyt opetella ohjasajon aakkosia Kaapelin kanssa, mutta se on minulle aika haastavaa hommaa, kun pitää olla käsissä niin paljon painavaa (ohjakset, pitkä raippa), pitää osata toimia oikein riittävän nopeasti sekä vielä kävellä pientä ympyrää ja samalla katsella hevosta joka liikkuu ympyrällä... Vammani kanssa tämä ei ole helppoa, varsinkaan, kun en ole ”aikaisemmassa” elämässäni ikinä tehnyt sitä - mitä nyt jotain tavallista juoksutusta vain.

Eilen lähdimme kävelemään maastotietä pitkin yhdessä peräkanaa :) Ensimmäinen pieni ongelma oli jo siinä, että onnistuin vakuuttamaan hevoseni siitä, että keskellä tietä saa ja pitääkin kävellä, varsinkin jos ”mamma” on jossain siellä takana :) Kun aina ennen on opeteltu kävelemään reunaa pitkin...mutta eihän moinen onnistu sitten, jos ja kun on kärryt perässä :) Olin ottanut mukaani myös pienillä kivillä täytetyn mehukanisterin, joka sai raahautua maata pitkin kolistellen, jotta Kaapeli oppisi myös siihen, että takana seuraavat kärryt pitävät myös koko ajan ääntä. Olimme tallinpitäjän mukaan hauska näky tullessamme hiukset hulmuten, Kaapeli korviaan koko ajan heilutellen ja mehukanisteri perässä raahautuen kohti tallia :) Jos ei muuta niin onnistuimme ainakin piristämään hänen päiväänsä mutaisten kavioiden ja sateen keskellä!

Syysterveiset täältä Etelä-Suomesta!

Johanna Lindblad & Kain Aapeli



Share/Bookmark

torstai 6. lokakuuta 2011

Valjakkourheilua 4: Skidi pentuna



En ole oikeastaan koskaan osannut puhua tunteista. Ne pyörii vain oloina päässä, mieleen ei tule yhtään sanaa. Kirjoittamalla voin ehkä kertoa Skidin elämästä.

Se makasi oikealla kyljellä mustalla asfaltilla.

Skidi ei ollut koskaan paikallaan. Ainoastaan vetämään lähtiessä se istui hiljaa, paikallaan, tuskin hengitti. Hennon lähtöjännitystärinän saattoi tarkkasilmäinen juurijuuri huomata. Mennään käskyllä se alkoi kiljua ja vetää minua kaikilla voimillaan. Se veti aina täysillä, väänsi kuin painonnostaja tankoa. Kiljuminen loppui pian vauhdin kiihtyessä.

Ei se liikkunut, häntä, pää, korvat, kaikki paikallaan, ei näkynyt hengitystä.
Hiihdimme usein auraamattomilla metsäteillä. Urana oli ison koiravaljakon, mönkijän ja sen perässä tulevan jarrumaton tekemä jälki. Useimmiten oli kylmää. Viimetalvena riitti lunta, pakkasta ja pimeää. Ura saattoi olla kapea, mutkitteli lumisten kuusien välissä ja lumipenkat oli korkeat. Skidin hengitys höyrysi edessä kuin veturi. Vedon loputtua sen hengitys tasaantui lähes saman tien. En voinut käsittää miten sen ei tarvinnut läähättää niin kovan työn jälkeen.

Silmät liikkuivat, se katsoi minua. Olikohan se tajuissaan? Katse oli kuin anteeksipyytävä. Ei sen tarvinnut. Ei vika ollut sen.

Pentuna, ensimmäisenä viikkona meillä Skidi vinkui öisin. Viikon nukuin sen vieressä lattialla patjalla. Metsästyskoira, oikea seisoja. Sateella se ei halunnut mennä ulos vaan jäi mieluummin portaille. Kylmällä halusi jäädä eteiseen. Skidi tuli meille syksyllä. Kuljin sen kanssa iltalenkit pimeässä metsässä. Se oppi tulemaan luokseni, luottamaan minuun. Luoksetulo -tärkein taito valjakkohiihtokoiralle. Sen tulee aina tulla heti luokse pyydettäessä, olla välittömästi kytkettävissä.

Pimeys ei ehkä ollut pahinta. Sumu heijastui takaisin valostani. En nähnyt montaa metriä. En käsittänut mikä joen ja sillan toisella puolella ohiajavassa autossa räsähti niin kovasti.

Kyllä se taisi katsoa minua. Skidi, rakas, jaksoin sanoa. Työnsin pyörän ojaan. Mies tuli kohti. Sanoin.- Mun koira kuoli.

Ei sitä tarvinnut käskeä mukaan lenkille. Olen aina liikkunut, juossut, hiihtänyt, samoillut, useimmiten yksin. Skidin kanssa ei tarvinnut. Se teki jatkuvaa hakua edessä, tuli luokse ja meni taas. Oliko se vasemmalle kääntyminen geeneissä? Seisovan lintukoiran hakua?

En tiennyt auton tulosta. En tuntenut koiraani, en sen nopeutta. En tiennyt sen olevan tiellä. Olisi se tullut, olisi jos olisin huutanut.

Auto oli ehjä. Etupuskurin kulmassa oli kostea läiskä. Ei se räsähdys tullut autosta.

Share/Bookmark

tiistai 4. lokakuuta 2011

Valjakkourheilua 3: Skidi Rokualla

http://www.youtube.com/watch?v=BFO0qQ0fwo4

Skidin elämä oli lyhyt. Näytteenä Skidin ensimmäinen valjakkohiihtokisa Rokualla viime tammikuussa. Rokualla 18kk Skidi haki vielä osaamistaan. Ensimmäisessä risteyksessä valitsi vasemman, väärän reitin, joten piti vähän jarrutella. Jotenkin tulee aina mieleen tuo kisa. Skidi juoksi aina hyvin uraa pitkin. Uskalsin ajaa pyörällä kytkettynä perässä täysiä hurjissakin maastoissa. Risteyksissä se herkästi valitsi vasemman. Uusilla reiteillä oli aina varottava haaroja vasemmalle. Onko koirissa vasen ja oikea puolisia/kätisiä? Nyt lenkillä se kääntyi viimeisen kerran vasemmalle. Pyörätie jatkui eteenpäin, mutta taas vasen haara kiinnosti jostain syystä enemmän. Vai oliko se vaan vasemman valinta? Vasemmalla oli autotie...

Rokuan kisasta alkoi minun ja Skidin Relaxant Animal tuntemus. Olin käyttänyt Relaxant Lihastenrentouttajaa aiemmin, mutta en eläinten tuotteita. Skidillä oli tammikuun alussa syvä tassuhalkeama, jota se alkoi ontua. Vaimo haki eläinkaupasta Relaxant Animal Tassuvoidetta kuivuneiden tassujen hoitoon. Käytin sitä usemman kerran päivässä, ja ontuminen loppui. Syvä anturahaava parani kahdessa viikossa. Rokualla pari viikkoa haavan synnystä oli jo meno taas ennallaan.

Skidi oli siitä hyvä koira, että se oli herkkä. Herkkä kivulle ja tunteille. Siitä oli helppo nähdä jos jotain paikkaa särki. Ampiaisen pisto teki siitä kolmijalkaisen ja melkein vei hengen... Sen tilanteen vaimo pelasti kesällä.

Skidillä ei ollut yhdeksää henkeä. Sillä oli yksi ja voitte uskoa, että se nautti siitä, juoksemalla!
Share/Bookmark

Valjakkourheilua 2: Skidi MM-kisoissa


Share/Bookmark

Valjakkourheilua 1: Memory

Hei

Kaiken piti olla alussa. Tänään aioin aloittaa kirjoittaa sinusta. Nuori elämä, ilo, into, alkukantainen liikunnan riemu asui sinussa. Olit paras, paras kaikista.

Tänään, hetki sitten räsähti.

Muistan hajusi.

Juoksit kovempaa kuin kukaan. Nautit enemmän kuin muut. Haukuit lujempaa, vain koska rakastit juosta.

Oli sumuista, enemmän sumua kuin muina öinä.

Vinguit ja kiljuit päästäksesi lenkille mukaan; juoksemaan. Juoksu oli parasta mitä tiesit.

Tänäänkin juoksit, sumussa, metsätiellä, pimeässä, kovaa. Kävit luonani tämän tästä. Ajatus hymyilyttää. Ei kukaan voi saada sinunlaista parempaa lenkkikaveria. Tuot aina ilon. Ei kukaan nauti liikkumisesta enemmän.

Siskosi on myös kova juoksija, mutta ei aina tajunnut, että elämän itseisarvo on Juoksu.

Metsätie muuttui pimeäksi maantieksi, hernerokkasumu. Kuljit edessäni. Alamäessä melkein sain sinut kiinni. Juoksit kovempaa.

Juoksemisen paras laji oli, kun vedit minua mukana. Silloin meillä kummallakin oli hauskaa. Alkukantaiset liikkujat, veljekset vauhdissa. Minun vauhtini oli sinun ansiota.

Maantie loppui ja käännyimme pyörätielle. Ei siellä liikkunut kukaan. Oli yö. Sumu. Pimeää.

Talvella tykkäsit juosta eniten. Silloin ei tullut liian kuuma. Jaksoi pitempään ja kovempaa. Parasta oli pimeä ja kova pakkanen. Juoksemisessa sinua ei haitannut mikään. Ohitit hevoset, autot, koiravaljakot jo pentuna kevyesti. Ei piitannut niistä, kunhan sait juosta niitä lujempaa.

Tähtiä näkyi hieman. Vai näkyikö?

Kuudentoista koiran valjakon ohittaminen oli helppoa. Ei tarvinnut kuin juosta kovempaa.

Kylläpä pyörä kulkee kevyesti, ajattelin, valoja edessä vasemmalla (näkyy olevan viereisellä tiellä sillan toisella puolella), no onhan alla asfaltti. Pitää ajaa rauhallisesti, ettei tassut kulu pyörätien asfaltilla. Ei viitsi aiheutta kaverille kulumia.

Ajellaan lenkkejä nyt tiuhaan, ettei kunto nouse liian aikaisin ennen isompia kisoja. Saa kaveri
juosta. Sitähän se rakastaa. Saa juosta niin paljon kuin haluaa. Onneksi pimeällä ei ole muita, ei vastaantulijoita, ei koiranulkoiluttajia, ei metsästäjiä, autoja hyvin harvakseltaan ja silloin pyydän koiran luokse.

Oikeastaan en muista näkyikö tähtiä. Mutta sormia paleli, oli aika kylmää. Toivottavasti ei ole jäätä tiellä.

Sinulla oli seitsemän pentua. Hyvin nuorena sait astua Alaskan sukua olevan juoksijan. yksi pennuista on kovin sinun näköinen. Valkoinen tähti otsassa.

Kutsuin sinua Skidiksi, kun olit aina niin lapsellinen.

Sinun pojallasi oli tähti otsassa, samanlainen kuin sinulla. Sinusta olisi tullut Yuse, suurjuoksijan mukaan, mutta olit muuta. Olit luonnonlapsi, Skidi. Poikasi olkoon Yuse.

Ei niitä tähtiä tainnut näkyä. Oli mustaa ja punainen läiskä tiellä.

Mies oli ystävällinen.

En itkenyt, en pystynyt.

Miksi?

Ystäväsi
Share/Bookmark

maanantai 26. syyskuuta 2011

Relaxant Animal Eläinhoitola -pelin palkintomatkalla


Keräsin eniten pisteitä Relaxant Animal Facebook-sivulla kevätkesällä 2011 olleessa Eläinhoitola-pelikampanjassa ja pääsin siitä hyvästä ystäväni kanssa ruskalomalle Rovaniemelle 9.-11.9.2011.

Lähdimme voittomatkalle lentokoneella perjantaiaamuna. Se oli ensimmäinen kerta meille kummallekin, kun lensimme lentokoneella kotimaassa. Matka sujui nopeasti, sillä eihän Rovaniemelle lennä Helsingistä kuin reilun tunnin. Kentällä meitä oli vastassa Detrian toimitusjohtaja Tenho, joka vei meidät hotellille. Perjantaina tutustuimme Rovaniemen keskustaan omaan tahtiimme ja kävimme syömässä kolmen ruokalajin illallisen Fransmannissa, mikä siis kuului tuohon voittomatkaan. Illallisen jälkeen iskikin sellainen ähky, ettemme voineet muuta kuin maata hotellihuoneessa loppuillan...

Lauantaiaamuna haimme vuokra-auton allemme ja saimme Detrialta mukaan Johannan. Kävimme ratsastamassa Marraskosken maastoissa parin tunnin lenkin Taigatallin rauhallisilla suomenhevosilla. Jopa minäkin pärjäsin aivan hyvin, vaikkei tuota ratsastuskokemusta paljoa olekaan. Tallilta matkamme jatkui Detrialle turvesaunaan. Johanna esitteli meille myös Detrian toimitiloja sekä aiemmin tuotannossa olleita tuotteita. Turvesauna olikin aikamoinen kokemus - sen jälkeen veri tuntui kiertävän kohisten, iho oli todella pehmeä ja olo raukea. Vaikka ensin saimmekin kunnon naurut levitellessämme Detrian mustaa Fysiturvetta ihollemme :) [Lue lisää turpeen ominaisuuksista ja hoitavista vaikutuksista täältä.]

Sunnuntaiaamuna lähdimme Luostolle Ametistikaivokselle. Kaivoksella saimme kaivaa omat onnenkivemme sekä kuulimme kaivoksen historiaa. Rengasmatkalla käväisimme myös Kemijärvellä, Pyhätunturilla sekä napapiirillä. Luoston reissulla saimme myös kurkistuksen Lapin luontoon, kun näimme neljä kuukkelia sekä poroja.

Kiitokset Detrian porukalle hienosta ja rentouttavasta ruskalomasta.

Petra



Share/Bookmark

perjantai 16. syyskuuta 2011

Vammaisratsastajan elämää 6: EM-kisaraportti

Ciao! Syksy koputtaa ovelle, vettä sataa välillä kaatamalla ja tuulee niin, että joutuu pitämään tosi lujaa riimunnarusta kiinni, kun vie Kaapelia tarhaan, ettei lähtisi itse lentoon :) Ja tuulihan muutenkin saa yleensä hevoset aika jännittyneiksi, jopa meidän maailmaa jo jonkin verran nähneet pollet ovat pelkäävinään kiviä, puskia ja ties mitä tuulisina päivinä.

Belgian EM-matka

Kävimme siis Kaapelin ja vammaisratsastuksen maajoukkueen (Katja Karjalainen-Rosie, Jaana Kivimäki-Grivis sekä Fanny Bengs-Scoubido) kanssa vammaisratsastuksen Euroopanmestaruuskilpailuissa Belgian Moorselessa 1.-4.9. Kisat olivat minulle ja Kaapelille EM-tasolla ensimmäiset lajiaan. Matka sujui hyvin ja olimme paikan päällä 31.8. Hevoset olivat saapuneet jo edellisenä iltana hevostenhoitajien kanssa ja olivat asettuneet vierekkäin isoon hienoon talliin. Hevostenhoitajat olivat sisustaneet tack roomin eli meidän joukkueen varustekarsinan kaikkine kamoineen siistiin järjestykseen ja ripustaneet jokaisen hevosen karsinan ulkopuolelle isot Suomen liput sekä jokaiselle hepalle oman Suomi-maskotin :)

Kävin ratsastamassa vielä saapumisiltana. Ensin kiertelimme ulkona ja Kaapeli käveli niin innokkaasti ja uteliaana ja tarkisti kaikki paikat :) Kaikkea jännää sieltä löytyikin, esim. tallirakennusten viereisellä olevalla pellolla oli taitolentoharjoituksia ja se tarkoitti käytännössä sitä, että ilmassa vilisi pienkoneita, joilla lentäjät tekivät mitä kummallisimpia pyörähdyksiä ja voltteja ja lensivät tooosi matalalla. Hyvä etteivät aidantolppiin osuneet! Mutta eihän tuommoinen rauhallinen suomenhevonen sellaista hätkähtänyt vaan enemmän se belgialainen ruoho sekä tarhoissa olevat hevoset herraa kiinnostivat :) Sain taas kerran olla ylpeä iki-ihanasta heposestani :)

Alkukävelyn jälkeen oli Suomen joukkueen ensimmäinen 20 minuutin vuoro tutustua sisäareenaan. Ryhmät III ja Ia&b kilpailivat nimittäin kaikki kolme päivää sisäareenalla, kun taas ryhmät II ja IV ratsastivat ulkokentällä. Ajattelin hieman jännittyneenä, että mitenköhän Kaapeli reagoi, kun me emme nimittäin ole ikinä(!) kisanneet areenalla... No aivan turhaan! Hevonen oli utelias, ei ehkä ihan kuulolla, mutta ei pelännytkään mitään, ei päädyssä olevaa ravintolaa eikä pensaasta rakennettua ratsukkopatsasta, puhumattakaan katosta roikkuvista lipuista, katsomoissa vilisevistä ihmisistä tai eri puolilla arenaa olevien ovien narinasta ja pamahduksista. Kaapeli tuntui matkan jäljiltä harvinaisen pehmeältä ja varsin pirteältä :)

Kilpailu päivä päivältä

Torstai oli sitten kisojen ensimmäinen päivä, joka sisälsi ns. ”trot up'in” eli eläinlääkärintarkastuksen sekä avajaistilaisuuden. Trot up'issa hevoset esitetään eläinlääkäreille, hevosten passit tarkistetaan ja hevosia juoksutetaan maasta käsin sekä käynnissä että ravissa. Hevosenhoitajani Anna Berglund esitti Kaapelin joukkueemme viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä ja molemmat selvittivät tilanteen kiitettävällä tavalla. Kaikki Suomen joukkueen hevoset saivat ”lähtöluvan”!

Perjantaina ohjelmassa oli sitten joukkueohjelman ratsastus. Luokkamme alkoi heti aamusta ja meidän lähtöaikamme oli klo 9:58, ryhmän 10. ratsukkona. Tunnelma oli aivan mieletön, kun kaiuttimista kuulutettiin: ”and the next rider we welcome is from Finland, Johanna Lindblad and Kain Aapeli”!!! En ollut yhtään hermostunut tai jännittynyt vaan äärimmäisen ylpeä siitä, että olin saanut mahdollisuuden osallistua näihin kilpailuihin sekä siitä, että pääsin näyttämään kaikille katsojille maamme oman rodun eli suomenhevosen ja sen monipuolisuuden. Eikä tarvinnut suomipoikaa hävetä! Kaapeli oli hyvin keskittynyt, aivan ”kieli keskellä suuta” koko suorituksen ajan. Pieniä rikkeitä kyllä tuli, eivätkä keskiaskellajit olleet meidän parhaimmasta päästä, mutta kuitenkin tuomarit löysivät hyvin paljon positiivista sanottavaa :) Lopputulos oli 13. sija ja 60,667%.

Lauantaina ryhmämme henkilökohtainen kilpailu käytiin vasta iltapäivällä, mikä sopi minulle paremmin, koska kehoni vertyy hitaasti ja aamuratsastukset ovat minulle siksi vaikeampia. Tähän suoritukseen lähdin ratsastamaan perjantaita energisemmin eteenpäin ja siirtymiset menivät aika nappiin. Toki keskilaukassa herra vallan innostui ja oli aika työläistä saada siirryttyä koottuun laukkaan ennen ohjelmassa olevaa täyskaartoa vastalaukkaan. Hetken tuntui siltä, että Kaapeli oli päättänyt päädyssä olevan kouluaidan olevan este ja siksi moinen kihdytys :D Tulos lauantailta oli 12. sija prosentein 61,933%, eli paransimme hiukan :)

Sunnuntain freestyleen eli Kür-ohjelmaan lähdimme molemmat jo hiukan väsyneinä. En ollut tehnyt siihen juuri muutoksia sitten PM:ien, koska valmentajan kanssa päätimme niin. Yllätyksekseni saimme kuitenkin hyvät prosentit ja sija nousi taas pykälällä eli 64,9% ja 11. sija! Yksi tuomari oli jopa antanut meille reilut 67% :)

Täytyypä nyt vielä tähän lisätä, että Suomen joukkueen muut jäsenet pärjäsivät oikein hyvin. Katja Karjalainen (luokka Ib), joka on toinen maamme tämän lajin oikea tähti, sijoittui kaikkina päivinä ja kruunasi kisojen päätöspäivän voittamalla henkilökohtaisen pronssimitalin Kürissä! Myös Suomen toinen konkari, Jaana Kivimäki (Ib), sijoittui hienosti jokaisena kilpailupäivänä. Joukkueemme nuorin ratsastaja Fanny Bengs (III) oli joka päivä minua ”askeleen edellä” ja myös hän paransi suorituksiaan päivä päivältä. Kaikki kisojen tulokset löydät täältä.

Kotiin päin

Hevoset lähtivät maanatain vastaisena yönä paluumatkalle kohti Suomea ja omia kotikarsinoita. Joukkue ja joukkueen johto jäivät kuitenkin vielä päiväksi Brysseliin viettämään hieman rentoa yhdessäoloa rankan mutta antoisan ja iloisen kisamatkan päätteeksi. Niin kuin joukkueenjohtajamme asian hauskasti ilmaisi: ”Käydään Brysselissä sitten palaverissa, kuten muutkin EU-parlamentaarikot!”

Nyt riittää tältä erää, palataan!

Johanna Lindblad & Kain Aapeli


Share/Bookmark

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Vammaisratsastajan elämää 5: Matka EM:iin alkaa

Moikka kaikille! Vammaisratsastuksen EM-kilpailut 1.-4.9. Belgian Moorseelessä ovat siis seuraava pysäkkimme. Nyt on tavarat pakattu ja kaikki tarpeelliset ja ehkä myös vähemmän tarpeelliset ”värmit ja vehkeet” mukana. Kaapeli on jo turvallisesti perillä kilpailupaikalla Belgian Moorseelessä kavereidensa ja hoitajien kanssa.

Sunnuntaiaamuna herätyskello soi klo 4:15 ja ulkona oli aivan pimeää. Pikaisen aamukahvin jälkeen lähdin kohti tallia ja unenpöpperöistä Kaapelia. :) Kaikki muutkin tallin hevoset olivat aivan ihmeissään, kun pyhäpäivän aamiainen tarjoiltiin jo klo 05:00. Kaapelin syötyä pistin kypärän päähän, Kaapelille suitset ja lähdin aamu-usvaan pellolle ilman satulaa köpöttelemään. Maisema oli niin kaunis ja ilma niin raikas... Se oli taas semmoinen hetki elämässä, jonka muistan aina. Näitä kullanarvoisia muistoja voi sitten poimia muistoista, kun on vähemmän hyvä olla ja heti tulee parempi mieli. :)

Olin pakannut edellisenä iltana valmiiksi kaikki hevosen kamat ja ruoat ja aamulla lisäsin vain loput muistilistalla jäljellä olleet tavarat. Harjasin vielä Kaapelin kunnolla ja hoitelin kesäihottumasta ärtyneet kohdat Relaxant Animal Hoitoseerumilla, jotta pojalla olisi mukava matkustaa ilman kutisevaa ihoa.

Iso hevosrekka saapui tallin pihalle sovitusti klo 7:00. Kaapeli oli ensimmäinen hevonen, joka astui kyytiin aloittaakseen pitkän matkan Helsingin ja Travemünden kautta Belgiaan. Hän meni kiltisti ja päättäväisin askelin autoon ja aloitti heti matkaeväiden syömisen. ;)

Nämä kaksi päivää hevosetonta elämää ovat täyttyneet tarpeellisista valmisteluista kuten Kür-musiikin viimeistelystä ja vaatteiden silityksestä (pitäähän ainakin ulkomailla olla silitetyt vaatteet, ei muuten... :) Tietysti perheenäitinä piti myös katsoa, että pyykkikorit ovat suhteellisen tyhjät, jääkaappi täynnä jne, jotta isäntä ja lapset pysyvät äidin poissa ollessa tyytyväisinä ja päästävät siten uudestaan kisareissuun! :)

Nyt tämä daami vetäytyy takavasemmalle ja ottaa pienet nokoset, jotta jaksaa nousta kellon soidessa keskiviikkoaamuna klo 03:00. Kyyti tulee noutamaan jo 03:30, suuntana Helsinki-Vantaan lentoasema! Pitäkää peukkuja, varpaita ja vaikka tassuja ja kavioita pystyssä meidän puolesta, jooko!???

Johanna Lindblad & Kain Aapeli



Share/Bookmark

perjantai 19. elokuuta 2011

Vammaisratsastajan elämää 4: EM-kisat lähestyvät

Heipä hei! Oli ihan pakko melkein ottaa itseään niskasta kiinni, hidastaa vauhtia ja pysähtyä hetkeksi tähän kotikoneen ääreen kirjoittamaan teille kuulumisia, koska meille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista :) - ja vielä tiuhaan tahtiin...

Pari viikkoa sitten, Ypäjän kisaviikon päätöspäivänä, meillä oli ns. virallinen EM-katsauskilpailu. Lähtöja oli vaivaiset 8 kappaletta, kun sekä Katja Karjalainen että Jaana Kivimäki olivat estyneitä tulemaan sinä päivänä Ypäjälle. Kaikki ratsastajat ratsastivat oman ryhmänsä henkilökohtaisen- ja joukkueohjelman. Kaapeli oli vauhdikkaalla päällä ja ”omaa moottoria” riitti :) Ekan ohjelman aikana pusikoissa leikki kolme tenavaa ja se osaltaan lisäsi herran vauhdikasta menoa... Mutta eipä siinä mitään, tällainen voi olla tilanne arvokisoissakin. Prosentteja herui ensimmäisestä reilut 62 % ja toisesta reilut 63% ja niillä napattiin Kaapelin kanssa sijat 1. ja 2. :) Tyytyväisin mielin lähdettiin Ypäjältä myöhään illalla kohti kotitallia ja omaan sänkyyn pääsi vasta puolen yön jälkeen hyvin väsynyt mutta tyytyväinen ratsastaja.

Minulle soitti muuten PM:ien jälkeen Villivarsa-lehden toimittaja, joka halusi tehdä vammaisratsastuksesta juttua ja minä tietysti suostuin siihen, koska omasta mielestäni lajimme ei ole kovinkaan ”näkyvä”. Hän kävi haastattelemassa meitä viime viikolla ja valokuvaaja otti monta, monta kuvaa meistä :) Asiantuntija-osiota varten toimittaja oli hastatellut vammaisjaoston Merja Alasjärveä. Odotan nyt jännityksellä lehteä postilaatikkoon!

Julia oli Kaapelin kanssa Laakson alue-estekisoissa viime viikonloppuna. Herra ei tällä kertaa kuunnellut tyttöä ollenkaan, vaan laukkasi hirveätä vauhtia ympäri kenttää, osuen välillä esteelle ja välillä komeasti ohi. Tyttö parka ei pystynyt hallitsemaan ponia loppua kohti ollenkaan, mutta onneksi ei sattunut mitään muuta vahinkoa kuin että kisat menivät ”pipariksi” :( Syy tähän kaikkeen oli, että tulimme kilpailupaikalle aivan liian myöhään, jolloin veryttely jäi vähiin, mistä puolestaan seurasi aivan liian ”kuuma” esteponi. Ensi kerralla ollaan ainakin hyvissä ajoin paikalla ja taidetaan vaihtaa normaali kolmipalakuolain pois ja palata gägiin, jotta Julia pystyy paremmin hallitsemaan tilannetta.

Kaapeli muutti maanantaina maalta uuteen kotitalliin, joka on huomattavasti lähempänä kotiamme ja ajomatkat lyhenevät puolella tunnilla/suunta. Vaikka maalla oli ihanan rauhallista olla, tuntuu paluu rutiineihin hyvältä. Ja pitäähän herran tottua hieman uuteen kotiin ja kavereihin ennen Belgiaan lähtöä. Hän tarhailee toki yksin nämä kaksi viikkoa ennen matkaa, jottei uusien tuttavuuksien myötä tule mitään turhia vammoja. Kaapeli vaikuttaa viihtyvän hyvin, kun molemmin puolin on tammoja tarhoissa ja jopa yksi pieni, vasta kahden kuukauden ikäinen suomenhevosorivarsakin mammansa kanssa :)

Ratsastan päivittäin, mutta olen päättänyt, etten hio kouluratsastusta liikaa, jottei hevonen kyllästy työntekoon. Maastoilemme paljon ja siinä sivussa harjoittelemme avotaivutuksia ja takaosakäännöksiä. Koulua pystyy muuten hyvin ratsastamaan myös maastossa!

Ihottuma on hieman pahempana nyt taas ja Kaapeli hankaa harjaa ja häntää aika lailla :( Se voi toki johtua ainakin osin muutosta, koska tarhassa on jonkin verran ruohoa ja ehkä kuitenkin vahvempaa sorttia kuin maalla oli... Nämä ruoka asiat vaikuttavat hurjan paljon myös ihottuman kuntoon, ainakin meidän Kaapelin kohdalla. Olen aiemman hoidon lisäksi laittanut nyt päivittäin myös Relaxant Animal Hoitovoidetta harjan ja hännän tyveen, ja siitäkös käsittelystä herra nauttii, niin kuin muutenkin rapsuttamisesta :)

Palaan vielä kuulumisiin ennen EM-kisamatkalle lähtöä, kunhan pakkaamiselta ehdin koneelle välillä :) Nauttikaa kauniista syyssäästä!

Johanna Lindblad & Kain Aapeli


Share/Bookmark