En ole oikeastaan koskaan osannut puhua tunteista. Ne pyörii vain oloina päässä, mieleen ei tule yhtään sanaa. Kirjoittamalla voin ehkä kertoa Skidin elämästä.
Se makasi oikealla kyljellä mustalla asfaltilla.
Skidi ei ollut koskaan paikallaan. Ainoastaan vetämään lähtiessä se istui hiljaa, paikallaan, tuskin hengitti. Hennon lähtöjännitystärinän saattoi tarkkasilmäinen juurijuuri huomata. Mennään käskyllä se alkoi kiljua ja vetää minua kaikilla voimillaan. Se veti aina täysillä, väänsi kuin painonnostaja tankoa. Kiljuminen loppui pian vauhdin kiihtyessä.
Ei se liikkunut, häntä, pää, korvat, kaikki paikallaan, ei näkynyt hengitystä.
Hiihdimme usein auraamattomilla metsäteillä. Urana oli ison koiravaljakon, mönkijän ja sen perässä tulevan jarrumaton tekemä jälki. Useimmiten oli kylmää. Viimetalvena riitti lunta, pakkasta ja pimeää. Ura saattoi olla kapea, mutkitteli lumisten kuusien välissä ja lumipenkat oli korkeat. Skidin hengitys höyrysi edessä kuin veturi. Vedon loputtua sen hengitys tasaantui lähes saman tien. En voinut käsittää miten sen ei tarvinnut läähättää niin kovan työn jälkeen.
Silmät liikkuivat, se katsoi minua. Olikohan se tajuissaan? Katse oli kuin anteeksipyytävä. Ei sen tarvinnut. Ei vika ollut sen.
Pentuna, ensimmäisenä viikkona meillä Skidi vinkui öisin. Viikon nukuin sen vieressä lattialla patjalla. Metsästyskoira, oikea seisoja. Sateella se ei halunnut mennä ulos vaan jäi mieluummin portaille. Kylmällä halusi jäädä eteiseen. Skidi tuli meille syksyllä. Kuljin sen kanssa iltalenkit pimeässä metsässä. Se oppi tulemaan luokseni, luottamaan minuun. Luoksetulo -tärkein taito valjakkohiihtokoiralle. Sen tulee aina tulla heti luokse pyydettäessä, olla välittömästi kytkettävissä.
Pimeys ei ehkä ollut pahinta. Sumu heijastui takaisin valostani. En nähnyt montaa metriä. En käsittänut mikä joen ja sillan toisella puolella ohiajavassa autossa räsähti niin kovasti.
Kyllä se taisi katsoa minua. Skidi, rakas, jaksoin sanoa. Työnsin pyörän ojaan. Mies tuli kohti. Sanoin.- Mun koira kuoli.
Ei sitä tarvinnut käskeä mukaan lenkille. Olen aina liikkunut, juossut, hiihtänyt, samoillut, useimmiten yksin. Skidin kanssa ei tarvinnut. Se teki jatkuvaa hakua edessä, tuli luokse ja meni taas. Oliko se vasemmalle kääntyminen geeneissä? Seisovan lintukoiran hakua?
En tiennyt auton tulosta. En tuntenut koiraani, en sen nopeutta. En tiennyt sen olevan tiellä. Olisi se tullut, olisi jos olisin huutanut.
Auto oli ehjä. Etupuskurin kulmassa oli kostea läiskä. Ei se räsähdys tullut autosta.
Se makasi oikealla kyljellä mustalla asfaltilla.
Skidi ei ollut koskaan paikallaan. Ainoastaan vetämään lähtiessä se istui hiljaa, paikallaan, tuskin hengitti. Hennon lähtöjännitystärinän saattoi tarkkasilmäinen juurijuuri huomata. Mennään käskyllä se alkoi kiljua ja vetää minua kaikilla voimillaan. Se veti aina täysillä, väänsi kuin painonnostaja tankoa. Kiljuminen loppui pian vauhdin kiihtyessä.
Ei se liikkunut, häntä, pää, korvat, kaikki paikallaan, ei näkynyt hengitystä.
Hiihdimme usein auraamattomilla metsäteillä. Urana oli ison koiravaljakon, mönkijän ja sen perässä tulevan jarrumaton tekemä jälki. Useimmiten oli kylmää. Viimetalvena riitti lunta, pakkasta ja pimeää. Ura saattoi olla kapea, mutkitteli lumisten kuusien välissä ja lumipenkat oli korkeat. Skidin hengitys höyrysi edessä kuin veturi. Vedon loputtua sen hengitys tasaantui lähes saman tien. En voinut käsittää miten sen ei tarvinnut läähättää niin kovan työn jälkeen.
Silmät liikkuivat, se katsoi minua. Olikohan se tajuissaan? Katse oli kuin anteeksipyytävä. Ei sen tarvinnut. Ei vika ollut sen.
Pentuna, ensimmäisenä viikkona meillä Skidi vinkui öisin. Viikon nukuin sen vieressä lattialla patjalla. Metsästyskoira, oikea seisoja. Sateella se ei halunnut mennä ulos vaan jäi mieluummin portaille. Kylmällä halusi jäädä eteiseen. Skidi tuli meille syksyllä. Kuljin sen kanssa iltalenkit pimeässä metsässä. Se oppi tulemaan luokseni, luottamaan minuun. Luoksetulo -tärkein taito valjakkohiihtokoiralle. Sen tulee aina tulla heti luokse pyydettäessä, olla välittömästi kytkettävissä.
Pimeys ei ehkä ollut pahinta. Sumu heijastui takaisin valostani. En nähnyt montaa metriä. En käsittänut mikä joen ja sillan toisella puolella ohiajavassa autossa räsähti niin kovasti.
Kyllä se taisi katsoa minua. Skidi, rakas, jaksoin sanoa. Työnsin pyörän ojaan. Mies tuli kohti. Sanoin.- Mun koira kuoli.
Ei sitä tarvinnut käskeä mukaan lenkille. Olen aina liikkunut, juossut, hiihtänyt, samoillut, useimmiten yksin. Skidin kanssa ei tarvinnut. Se teki jatkuvaa hakua edessä, tuli luokse ja meni taas. Oliko se vasemmalle kääntyminen geeneissä? Seisovan lintukoiran hakua?
En tiennyt auton tulosta. En tuntenut koiraani, en sen nopeutta. En tiennyt sen olevan tiellä. Olisi se tullut, olisi jos olisin huutanut.
Auto oli ehjä. Etupuskurin kulmassa oli kostea läiskä. Ei se räsähdys tullut autosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti