Brunon ensimmäinen lonkkaleikkaus, siis TPO-leikkaus tehtiin Heinäkuussa 2007. TPO-leikkauksesta lisää tietoa TÄSTÄ. Alempana röntgenkuva Brunon lonkasta, eli miltä sellainen näyttää. Brunolla oli todettu E-lonkat, luulen että jos asteikolla olisi ollut F tai G sekin olisi tullut kysymykseen.. Brunolla ei siis olisi ollut mitenkään valoisa tulevaisuus tiedossa ilman leikkausta.Minuun oli hiljattain yhteydessä henkilö jonka Luke niminen koira on menossa ensimmäiseen lonkkaleikkaukseen nyt maanantaina 11.4. ja tiedossa myöhemmin toinen... Kysymyksiä oli paljon ja arvaten heitä jännitti, joten olen yrittänyt auttaa ja kertoa etukäteen omat kokemukset. Nyt jännittää minuakin tuo maanantai...
Lukesta pieni esittely, sillä tulen seuraamaan hänen toipumistaan hänen omistajansa, Teijan kautta: "Luke on rekisteröimätön, mutta puhdasrotuinen collie.Se on tullut meille Turun Eläinhoitolan kautta 10 viikon iässä.Se huostaanotettiin "kasvattajaltaan" jolle määrättiin eläintenpitokielto. Luke täytti eilen (31.3.) 8kk:tta."
Nyt jäämme siis odottelemaan suloisen Luken
leikkausta
ja mitkä tuntemukset & kokemukset ovat siihen
liittyen...
Tässä muistelmiani Brunon ensimmäisestä
leikkauksesta:
Leikkausta edeltävänä kävimme vastaanotolla ja
ne ajelivat "teletappiruudun" Brunon kylkeen,
siihen sitten laittoivat Brunon morfiinilaastarin.
Menimme kotiin yöksi, ja kuljetin seuraavana
aamuna yksin Brunon eläinsairaalaan leikkaukseen.
Tuntui hirvittävältä jättää hänet sinne... Menin kotiin odottelemaan ja muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin, Bruno oli saanut jonkinlaisia jäykkäkouristuskramppeja nukutuslääkkeestä. Tiedustelivat että haluanko että jatkavat leikkausta vai jätetäänkö se tekemättä. Pähkäilin onnettomana mitä tekisin - ja jouduin toteamaan että ilman leikkausta Brunosta ei ikinä tulisi koiraa (eli tod. näk. lopetus edessä), joten pyysin heitä jatkamaan. Seuraavat tunnit olivat elämäni pisimpiä kun odottelin puhelinsoittoa että onko minulla vielä koiraa vai ei... Totesin että on niin pian kuin mahdollista hankkia toinen koira "apukoiraksi", siltä varalta jos yksi menehtyisi olisi jokin joka pitäisi kiinni rutiineissa ja joka kaipaa huolenpitoa...Lopulta puhelin soi ja helpotuksekseni nukutuslääkitystä vaihdettua kaikki oli mennyt hyvin! Bruno oli kuuleemma "vihdyttänyt" hoitajia y.m. henkilökuntaa olemalla melko äänekäs, voin myös kuvitella että Brunolla oli omia ajatuksia häkistä y.m.s. siirtelystä. Olen huomannut omien koirien kohdalla, niitä ei käskytetä eikä työnnetä mihinkään, vaan ystävällisesti mutta päättäväisesti kerrotaan mitä halutaan niiden tekevän. Ja namit motivoivat lähes aina. Ilmeisesti vastaanotolla ei ollut aikaa siihen -vaikka olisivat päässeet helpommal
la... :-)) Bruno osaa olla varsin äänekäs ja sinnikäs...Kuvassa Brunon lonkkaröntgenkuva, kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen.
Toisen leikkauksen yhteydessä ei onneksi ollut komplikaatiota, käyttivät jotakin muuta nuukutusainetta viisastuneina.
Lähdin siis lopulta hakemaan Brunoa, auton (minifarmari) takapenkit oli käännetty alas, koko takaosa oli vuorattu paksusti pehmeillä peitoilla. Bruno käveli ihan itse taluttimessa kun hänet minulle tuotiin, "ämpäri" päässä, ja leikattu jalka oli mielestäni myös jo käytössä. Karvakorva parka oli sekava ja ynisi. Bruno oli sen näköinen kuin olisi jäänyt ruohonleikkurin alle, morfiiniruutu kyljessä ja oikea takapuoli ajeltuna. Nostin hänet autoon ja lähdin 2 tunnin ajomatkalle. Brunolle oli laitettu valjaat ennen leikkausta pannan sijaan, näin koiraa oli helpompi nostaa, tukea ja auttaa niiden kanssa. Voi olla että se oli jonkinlainen suositus eläinsaairalan puoleltakin. Valjaat olikin hyvä valinta - Brunolla pidettiin valjaita päällä myös kotona sisätiloissa, kenties peräti ensimmäiset kaksi viikkoa.
Koko ajomatkan Bruno oli levoton, heittelehti ja törmäili "ämpärinsä" kanssa, kieriskeli ja inisi ja valittii. Kokemus oli kamala, ja itkin lähes koko matkan. Pysähtelin ehkä 10 min välein kun tuntui siltä että Bruno olisi kenties kaivannut tarpeilleen (emme siis ajaneet moottoritietä pitkin), mutta mitään ei tapahtunut. Puolessavälissä matkaa Bruno lopulta laski alleen, ja tuoksu oli aika - huumaava. Jo virtsan haju sellaisenaan on aika - omanlaatuista, tässä oli vielä apuna se että Brunoa oli pidettävä lämpöisenä leikkauksen jälkeen, eli kesällä vielä lämmitys päällä ja en oikein voinut avata ikkunoita... (HUH!)
Harmitti että eivät leikkannet koko takamusta "puudeli"-malliseksi, nyt oli karvapeitteinen puoli TOSI hankala puhdistaa vahingon jälkeen, suihkuun emme häntä voineet laittaa. Käsipyyhkeillä ja millä nyt keksittiin saimme kotona jotakin putsattua, mutta ei se ihan siisti ollut...
Meitä oli kotona vastassa anoppi joka oli auttanut ja pedannut Brunolle erittäin pehmeän pedin, olimme myös siirtäneet huonekaluja makuuhuoneessa jotta Brunolla olisi enemmän tilaa liikkua ämpärinsä kanssa. Koko huusholli oli "kauniisti" sisutettu kaikilla mahdollisilla matoilla mitä ikinä olimme löytäneet - jotta ei olisi mitään liukastumisen vaaraa. Sohviin ja sänkyihin oli laitettu esteet jotta Bruno ei vahingossakaan pääsisi sinne hyppäämään. Bruno sai ja sen myös piti kävellä, mutta vain ihan lyhkäsiä kävelyjä pihapiirissä, tarpeilleen. Se oli myös pidettävä kytkettynä useita viikkoja (oliskohan ollut ainakin lähes 12?), jotta toipuisi turvallisesti. Olimme ostaneet Brunolle leluja ja "palapelejä" jotka vaati aivotoimintaa eikä niinkään liikunta jotta herralla olisi viihdykkeitä toipumisen aikana.
Kolme ensimmäistä vuorokautta olivat kamalimmat. Bruno vain inisi ja itki, oli levoton eikä meinannut millään rauhoittua. Se torkahti ehkä tunniksi, inisten ja ulisten levottomasti seuraavat kaksi tuntia, ja tämä rytmi jatkui seuraavat kolme vuorokautta, niin kauan kuin morfiinilaastari oli kehissä. Laastarin kuin saimme otta pois Bruno oli taas oma itsensä, leikkausta lukuunottamatta. Olin aika hajalla valvomisesta ja hajanaisista unista, joten opin seuravaa kertaan että on oltava kaksi hoitajaa jotka vuorottelevat koiran mukana, jotta toinen saa nukkua yhtä tuntia pidempään kerralla...
Onhan leikkaus rankka kokemus molemmille, mutta luulempa että koiran etuna on se että se ei kauheasti murehdi vaan elää nykyhetkessä (voisin kyllä vannoa Brunon tekevän suunnitelmia tuulevaisuudelle, mutta siitä jokin toinen kerta), ja lisäplussana että se haluaa liikkua ja nuuhkia kokea koko ajan. Ihminenhän helposti viihtyy sohvalla ja jättää urheilemisen väliin-enemmänkin, koira on taas täynnä intoa liikkua ja kokea asioita...
En koskaan huomannut että Brunolla olisi ollut kipuja (paitsi kun sillä oli lonkat kipeät lonkkaviasta johtuen), se sai hyvää särkylääkekuuria, ja vaikutti yllättävän hyväntuuliselta. Se jopa onnistui puskemaan sohvaesteet sivuun ja oli kun silmä vältti itse hypännyt sohvalle - istui siinä erittäin tyytyväisen näköisenä! Tämä siis viikon sisällä leikkauksesta... Me kauhistelimme ja pelkäsimme että jokin olisi mennyt pieleen, mutta onneksi ei...(huh!)
Eniten harmitti tuo kytkettynä pitäminen, ja ne tuskastuttavan monet ja lyhyet kävelyt pihalla, mutta lopussa kiitos seisoi... Kesällä oli etuna se että saatoimme olla paljon ulkona pihalla ja rannalla, Bruno tietenkin kytkettynä mutta mukana seuraamassa menoa...
Ylimpänä kuva Brunosta "lääkärintakissaan". Brunon toipilasaikana piti saada jotakin mielekästä ja piristävä tekemistä, ja ja huumorilla sitten väänsin herralle oikein lääkäritakin... Ompelin myös muita "aputakkeja" toipilaalle, mutta niistä myöhemmin lisää.
Tässäpä nyt tarinaa tältä kerralta, jatkoa taas piakkoin, kun saan lisää kuulumisia Luken voinnista. Kysyä saa jos jokin askarruttaa.
Nyt pidämme peukkuja ja tassuja Luken puolesta!
