Vammaisratsastajan elämää 5: Matka EM:iin alkaa

Moikka kaikille! Vammaisratsastuksen EM-kilpailut 1.-4.9. Belgian Moorseelessä ovat siis seuraava pysäkkimme. Nyt on tavarat pakattu ja kaikki tarpeelliset ja ehkä myös vähemmän tarpeelliset ”värmit ja vehkeet” mukana. Kaapeli on jo turvallisesti perillä kilpailupaikalla Belgian Moorseelessä kavereidensa ja hoitajien kanssa.

Sunnuntaiaamuna herätyskello soi klo 4:15 ja ulkona oli aivan pimeää. Pikaisen aamukahvin jälkeen lähdin kohti tallia ja unenpöpperöistä Kaapelia. :) Kaikki muutkin tallin hevoset olivat aivan ihmeissään, kun pyhäpäivän aamiainen tarjoiltiin jo klo 05:00. Kaapelin syötyä pistin kypärän päähän, Kaapelille suitset ja lähdin aamu-usvaan pellolle ilman satulaa köpöttelemään. Maisema oli niin kaunis ja ilma niin raikas... Se oli taas semmoinen hetki elämässä, jonka muistan aina. Näitä kullanarvoisia muistoja voi sitten poimia muistoista, kun on vähemmän hyvä olla ja heti tulee parempi mieli. :)

Olin pakannut edellisenä iltana valmiiksi kaikki hevosen kamat ja ruoat ja aamulla lisäsin vain loput muistilistalla jäljellä olleet tavarat. Harjasin vielä Kaapelin kunnolla ja hoitelin kesäihottumasta ärtyneet kohdat Relaxant Animal Hoitoseerumilla, jotta pojalla olisi mukava matkustaa ilman kutisevaa ihoa.

Iso hevosrekka saapui tallin pihalle sovitusti klo 7:00. Kaapeli oli ensimmäinen hevonen, joka astui kyytiin aloittaakseen pitkän matkan Helsingin ja Travemünden kautta Belgiaan. Hän meni kiltisti ja päättäväisin askelin autoon ja aloitti heti matkaeväiden syömisen. ;)

Nämä kaksi päivää hevosetonta elämää ovat täyttyneet tarpeellisista valmisteluista kuten Kür-musiikin viimeistelystä ja vaatteiden silityksestä (pitäähän ainakin ulkomailla olla silitetyt vaatteet, ei muuten... :) Tietysti perheenäitinä piti myös katsoa, että pyykkikorit ovat suhteellisen tyhjät, jääkaappi täynnä jne, jotta isäntä ja lapset pysyvät äidin poissa ollessa tyytyväisinä ja päästävät siten uudestaan kisareissuun! :)

Nyt tämä daami vetäytyy takavasemmalle ja ottaa pienet nokoset, jotta jaksaa nousta kellon soidessa keskiviikkoaamuna klo 03:00. Kyyti tulee noutamaan jo 03:30, suuntana Helsinki-Vantaan lentoasema! Pitäkää peukkuja, varpaita ja vaikka tassuja ja kavioita pystyssä meidän puolesta, jooko!???

Johanna Lindblad & Kain Aapeli

Vammaisratsastajan elämää 5: Matka EM:iin alkaa

Vammaisratsastajan elämää 4: EM-kisat lähestyvät

Heipä hei! Oli ihan pakko melkein ottaa itseään niskasta kiinni, hidastaa vauhtia ja pysähtyä hetkeksi tähän kotikoneen ääreen kirjoittamaan teille kuulumisia, koska meille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista :) - ja vielä tiuhaan tahtiin...

Pari viikkoa sitten, Ypäjän kisaviikon päätöspäivänä, meillä oli ns. virallinen EM-katsauskilpailu. Lähtöja oli vaivaiset 8 kappaletta, kun sekä Katja Karjalainen että Jaana Kivimäki olivat estyneitä tulemaan sinä päivänä Ypäjälle. Kaikki ratsastajat ratsastivat oman ryhmänsä henkilökohtaisen- ja joukkueohjelman. Kaapeli oli vauhdikkaalla päällä ja ”omaa moottoria” riitti :) Ekan ohjelman aikana pusikoissa leikki kolme tenavaa ja se osaltaan lisäsi herran vauhdikasta menoa... Mutta eipä siinä mitään, tällainen voi olla tilanne arvokisoissakin. Prosentteja herui ensimmäisestä reilut 62 % ja toisesta reilut 63% ja niillä napattiin Kaapelin kanssa sijat 1. ja 2. :) Tyytyväisin mielin lähdettiin Ypäjältä myöhään illalla kohti kotitallia ja omaan sänkyyn pääsi vasta puolen yön jälkeen hyvin väsynyt mutta tyytyväinen ratsastaja.

Minulle soitti muuten PM:ien jälkeen Villivarsa-lehden toimittaja, joka halusi tehdä vammaisratsastuksesta juttua ja minä tietysti suostuin siihen, koska omasta mielestäni lajimme ei ole kovinkaan ”näkyvä”. Hän kävi haastattelemassa meitä viime viikolla ja valokuvaaja otti monta, monta kuvaa meistä :) Asiantuntija-osiota varten toimittaja oli hastatellut vammaisjaoston Merja Alasjärveä. Odotan nyt jännityksellä lehteä postilaatikkoon!

Julia oli Kaapelin kanssa Laakson alue-estekisoissa viime viikonloppuna. Herra ei tällä kertaa kuunnellut tyttöä ollenkaan, vaan laukkasi hirveätä vauhtia ympäri kenttää, osuen välillä esteelle ja välillä komeasti ohi. Tyttö parka ei pystynyt hallitsemaan ponia loppua kohti ollenkaan, mutta onneksi ei sattunut mitään muuta vahinkoa kuin että kisat menivät ”pipariksi” :( Syy tähän kaikkeen oli, että tulimme kilpailupaikalle aivan liian myöhään, jolloin veryttely jäi vähiin, mistä puolestaan seurasi aivan liian ”kuuma” esteponi. Ensi kerralla ollaan ainakin hyvissä ajoin paikalla ja taidetaan vaihtaa normaali kolmipalakuolain pois ja palata gägiin, jotta Julia pystyy paremmin hallitsemaan tilannetta.

Kaapeli muutti maanantaina maalta uuteen kotitalliin, joka on huomattavasti lähempänä kotiamme ja ajomatkat lyhenevät puolella tunnilla/suunta. Vaikka maalla oli ihanan rauhallista olla, tuntuu paluu rutiineihin hyvältä. Ja pitäähän herran tottua hieman uuteen kotiin ja kavereihin ennen Belgiaan lähtöä. Hän tarhailee toki yksin nämä kaksi viikkoa ennen matkaa, jottei uusien tuttavuuksien myötä tule mitään turhia vammoja. Kaapeli vaikuttaa viihtyvän hyvin, kun molemmin puolin on tammoja tarhoissa ja jopa yksi pieni, vasta kahden kuukauden ikäinen suomenhevosorivarsakin mammansa kanssa :)

Ratsastan päivittäin, mutta olen päättänyt, etten hio kouluratsastusta liikaa, jottei hevonen kyllästy työntekoon. Maastoilemme paljon ja siinä sivussa harjoittelemme avotaivutuksia ja takaosakäännöksiä. Koulua pystyy muuten hyvin ratsastamaan myös maastossa!

Ihottuma on hieman pahempana nyt taas ja Kaapeli hankaa harjaa ja häntää aika lailla :( Se voi toki johtua ainakin osin muutosta, koska tarhassa on jonkin verran ruohoa ja ehkä kuitenkin vahvempaa sorttia kuin maalla oli... Nämä ruoka asiat vaikuttavat hurjan paljon myös ihottuman kuntoon, ainakin meidän Kaapelin kohdalla. Olen aiemman hoidon lisäksi laittanut nyt päivittäin myös Relaxant Animal Hoitovoidetta harjan ja hännän tyveen, ja siitäkös käsittelystä herra nauttii, niin kuin muutenkin rapsuttamisesta :)

Palaan vielä kuulumisiin ennen EM-kisamatkalle lähtöä, kunhan pakkaamiselta ehdin koneelle välillä :) Nauttikaa kauniista syyssäästä!

Johanna Lindblad & Kain Aapeli

Vammaisratsastajan elämää 4: EM-kisat lähestyvät

Vammaisratsastajan elämää 3: Paluu hevosen selkään

Heipparallaa kaikille! Ollaan reippaasti jo elokuun puolella, illat pimenevät, kylmenevät ja meidän EM-matka Belgiaan lähestyy... Olen lisännyt treenejä pikku hiljaa oman voinnin mukaan ja se kyllä tuntuu :) Varsinkin te ratsastajat tiedätte ne lihakset, jotka rankimman ratsastuksen jälkeen ovat NIIN kipeitä ja vielä sellaisissa paikoissa, missä ei tiedä lihaksia olevankaan ;) Kaapeli on ihan innokkaasti hengessä mukana ja liikkuu rennosti eteenpäin.

Tyttäreni Julia on jatkanut estevalmennuksia, ja tänä viikonloppuna heillä on Kaapelin kanssa edessään aluekisat Laaksolla. Tällä kertaa he menevät vain yhden luokan, kun 90 cm matalampia luokkia ei kutsusta löytynyt. Tyttärestäni puheen ollen, minunhan piti vielä jatkaa taustastani kertomista. Viimeksihän jäin siihen, kun vammauduin ja alkoi ratsastustauko. Toivottavasti pysytte kärryillä!?

Eli nuorin lapsistamme on neiti ja kahden veljen kanssa kasvanut. Ehkä juuri siitä syystä hän onkin määrätietoinen ”poikatyttö”. Hän jankutti 6-vuotiaasta saakka, että haluaa ratsastamaan ja ihan silleen oikeesti ratsastuskouluun. No, 8-vuotis synttärilahjaksi annettiin sitten 10 kerran ratsastuskortti lähimpään ratsastuskouluun ja siitä se kaikki alkoi!

Niskani vamma oli vuosien varrella progredioinut (edennyt) ja öiset kivut valvottivat, varsinkin, jos töissä oli ollut kiireistä. Kätilön työ pienessä yksikössä on aika yksinäistä, tiivistä ja hyvin monipuolista myös ruumiillisesti, eikä siinä oikein pysty sanomaan: ”Mä en nyt voi tehdä sitä ja tätä ja mun on nyt pidettävä tauko”. Pikku hiljaa jouduin vaihtamaan hieman kevyempiin työtehtäviin ja vuodesta 2009 olenkin ollut osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeellä.

Tytön mukana tallilla huomasin taas kerran, miten rentouttavaa ja kivaa hevosten kanssa puuhailu oli. Lapseni olivat silloin jo kaikki koululaisia ja ajettelin, että ehkä minullekin olisi suotavaa oma itsenäinen hetki viikossa, jolloin saisin keskittyä johonkin aivan muuhun kuin kotirumban pyörittämiseen. Aloitin ratsastuksen ns. tätiryhmässä perjantai-iltaisin ja miten hauskaa se olikaan! Jäin koukkuun taas kerran :)

Kaapelin kuulumisia

Vielä loppuun Kaapelin kesäihottuman kuulumisia. Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin itikoiden määrä lisääntyy ja harjan ja hännän hankaaminen on aikaisempaa tiiviimpää :( Olen noin kerran viikossa pessyt sekä harjan että hännän Relaxant Animal Hoitavalla pesunesteellä oikein kunnolla, pohjaa myöten, ja sitten suihkuttanut Hoitoseerumia noin sentin välein harjan ja hännän tyveen. Mielestäni se lievittää oikein hyvin sitä kutinaa ja ärsytystä, mutta on oltava todella tarkka, ettei jätä liian pitkää hoitoväliä, jolloin herra ehtisi hangata itsensä taas vereslihalle :( Loimitus sen kuin jatkuu ja jatkuu vielä pitkään, ainakin syyskuun loppuun. Toivotaan, ettei Belgiassa ole itikoita, jotta Kaapeli pääsisi keskittymään kunnolla kisoihin ;)

Johanna Lindblad ja Kain Aapeli

Vammaisratsastajan elämää 3: Paluu hevosen selkään

Vammaisratsastajan elämää 2 – "Tavisratsastajasta" vammaisratsastajaksi

Ai että tämä Suomen kesä: lämmintä piisaa ja hiki valuu, teetpä sitten jotain tai et... :) Ajattelin tällä kertaa jatkaa hieman taustastani ja vammautumisesta kertomista, kuten viimeksi lupailin.

Olen harrastanut ratsastusta ja hevostelua miltei koko ikäni. Aloitin jonkinlaisen kilpailu-uran jo 80-luvun loppupuolella. Silloinen kisakumppanini oli suomenhevosruuna, joka siirtyi 6-vuotiaana raviradalta ratsuksi. Poika oli oppivainen ja hyppäsikin pian jo metrin luokkia ja meni myös koulua ihan kiitettävästi. Tuossa vieressä on muutamia kuvia parin vuosikymmenen takaa.

Hullu kun olin (ainakin siihen aikaan, ehkä vieläkin...) aloin kisata kenttäratsastuksessa. Sehän olisi pitänyt aavistaa, että siinä voi käydä huonostikin, jos sopivasti sattuu (kuten tietysti kaikessa tekemisessä). Pari kolme vakavampaa satulasta suistumista, muistaakseni pää edellä ja useimmiten esteeseen tai maastoesteeseen, johti niskan vammautumiseen. :(

Koska kilpaura päättyi ennen kuin se oikeastaan oli päässyt edes alkamaan, lopetin hevostelun, kun aloin odottaa esikoispoikaani vuonna 1994. Seurasi täysin hevostyhjä aika elämässäni. Rakennettiin omakotitaloa, lapsia tuli kolme kappaletta peräkanaa kahden vuoden välein ja elämä oli aika perhekeskeistä. Enkä oikeastaan edes kaivannut hevosia - vielä...

Kaapelin kuulumisia

Perheeseemme siis liittyi kolme vuotta sitten suomenhevosruuna Kain Aapeli. Tällä hetkellä Kaapeli on maalla viettämässä hieman kesälomaa ennen koviin treeneihin palaamista. Poitsu on kyllä ollut koko ajan liikkeellä, koska tyttäreni harjoittelee ahkerasti esteratsastusta (kuvassa alla). Seuraava suuri kisakoitoksemme on vammaisratsastuksen EM-kisat, jotka käydään Belgian Moorselessä 1.-4.9.2011. Tulossa on valmennusviikonloppu Ypäjällä 6.-7.8., jossa esitetään tuomareille sekä henkilökohtaisen että joukkueohjelma EM-kisoja silmällä pitäen. Sieltä saa sitten ”kotiläksyjä” viime hetken hienosäätöä varten. :)

Kaapelin kesäihottuma on pysynyt ihanasti ”hanskassa” (koputtaa puuta) Relaxant Animal -tuotteiden avulla. Hänellä on ihottumaloimi päällä 24 tuntia vuorokaudessa, kuumuudesta piittaamatta. Kaapeli tietää itsekin tarvitsevansa loimea, koska aina kun olen pukemassa sitä päälle, vaikkapa pesun jälkeen, herra sukeltaa siihen miltei omatoimisesti :) Kyllä ne hepatkin ovat niin fiksuja!

En ole kuitenkaan lintsannut kesäihottuman hoidossa yhtään, vaikka nyt on ollutkin parempi jakso, koska tiedän, miten helposti ”mopo karkaa käsistä” ja ihottuma pahenee... Hikoilun jälkeen pestään hiet pois Relaxant Animal Hoitavalla pesunesteellä ja harjan sekä hännän tyveen suihkutetaan Hoitoseerumia. Hoitovoidetta olen nyt käyttänyt vain silmien ympärille sekä korviin, koska niissä kohdissa oli alkukesästä avoimia haavoja eikä iho ole vielä täysin entisellään.

Tämä tältä erää. Nautitaan kesästä niin kauan kuin sitä on!!!

Johanna Lindblad ja Kain Aapeli

Vammaisratsastajan elämää 2 – "Tavisratsastajasta" vammaisratsastajaksi

Vammaisratsastajan elämää 1: Johanna ja "Kaapeli" esittäytyvät

Hei kaikille! Olen vammaisratsastaja Johanna Lindblad ja aloitan uutena bloggaajana täällä Relaxant Animal -blogissa. Asun Etelä-Suomessa perheeni kanssa, johon kuuluu aviomies sekä lapsemme: pojat 14v ja 16v sekä iltatähtenä neiti kohta 12v. Nykyään perheeseen ovat tulla tupsahtaneet myös kaksi welsh corgi cardigan –poikaa, jotka tottelevat (jos tottelevat...) nimiä ”Basse” ja ”Armas”, sekä viimeisenä muttei kuitenkaan vähäisimpänä suomenhevosruuna nimeltään Kain Aapeli, perheen ja tuttujen kesken ”Kaapeli”.

Yhtenä sisältönä blogissani tulee olemaan uramme vammaisratsastuksessa Kaapelin kanssa. Niskani vaurioitui useamman ratsastusonnettomuuden seurauksena 90-luvun alussa ja tilanne on huonontunut vuosi vuodelta. Näistä ajoista voin kertoa lisää toisella kertaa ihan erillisessä kirjoituksessa.

Pitkän tauon jälkeen palasin kuitenkin ratsastuksen pariin ja 2008 taloon tuli Kaapeli. Kaapelin kanssa olemme edenneet kolmessa vuodessa monen mutkan kautta kilpailemaan vammaisratsastuksen III-tason luokissa. Tänä vuonna olemme nousseet kisaamaan jopa kansainväliselle tasolle. Kotiuduimme vastikään Tanskasta, missä tänä vuonna järjestettiin vammaisratsastuksen PM-kisat. Meille nämä olivat ekat kansainväliset kisat ja tuloksena kaksi 4. sijaa sekä viimeisenä kisapäivänä küristä henkilökohtainen hopeamitali! Lue uutinen kilpailuista täältä.

Kaapelilla on kaksivuotiaasta saakka ollut viheliäinen kesäihottuma. Välillä on näyttänyt, ettei hevosella pysty ratsastamaan saati kisaamaan kesäihottuman vuoksi. Nykyään Kaapeli on kuitenkin tyytyväinen Relaxant Animal -tuotteiden käyttäjä, niillä olemme saaneet oireet pysymään kurissa. Näin kesäaikaan juttua siis riittää varmasti myös kesäihottumaa sairastavan hevosen kanssa elämisestä.

Bloggaaminen on minulle aivan uusi aluevaltaus ja otan mielelläni vastaan palautetta tai aihe-ehdotuksia. Jos jokin asia esimerkiksi vammaisratsastukseen liittyen mietityttää, niin kysykää ihmeessä. Pyrin vastamaan kysymyksiin ja ehdotuksiin blogissani mahdollisuuksien mukaan. Palaillaan taas lähiaikoina asiaan!

Vammaisratsastajan elämää 1: Johanna ja "Kaapeli" esittäytyvät

Koiran lonkkavika ja -leikkaus, surut ja ilot - Osa 2 & Luken lonkkaleikkaus 11.4.2011

Brunon ensimmäinen lonkkaleikkaus, siis TPO-leikkaus tehtiin Heinäkuussa 2007. TPO-leikkauksesta lisää tietoa TÄSTÄ. Alempana röntgenkuva Brunon lonkasta, eli miltä sellainen näyttää. Brunolla oli todettu E-lonkat, luulen että jos asteikolla olisi ollut F tai G sekin olisi tullut kysymykseen.. Brunolla ei siis olisi ollut mitenkään valoisa tulevaisuus tiedossa ilman leikkausta.

Minuun oli hiljattain yhteydessä henkilö jonka Luke niminen koira on menossa ensimmäiseen lonkkaleikkaukseen nyt maanantaina 11.4. ja tiedossa myöhemmin toinen... Kysymyksiä oli paljon ja arvaten heitä jännitti, joten olen yrittänyt auttaa ja kertoa etukäteen omat kokemukset. Nyt jännittää minuakin tuo maanantai...

Lukesta pieni esittely, sillä tulen seuraamaan hänen toipumistaan hänen omistajansa, Teijan kautta: "Luke on rekisteröimätön, mutta puhdasrotuinen collie.Se on tullut meille Turun Eläinhoitolan kautta 10 viikon iässä.Se huostaanotettiin "kasvattajaltaan" jolle määrättiin eläintenpitokielto. Luke täytti eilen (31.3.) 8kk:tta."

Nyt jäämme siis odottelemaan suloisen Luken
leikkausta
ja mitkä tuntemukset & kokemukset ovat siihen
liittyen...

Tässä muistelmiani Brunon ensimmäisestä
leikkauksesta:
Leikkausta edeltävänä kävimme vastaanotolla ja
ne ajelivat "teletappiruudun" Brunon  kylkeen,
siihen sitten laittoivat Brunon morfiinilaastarin.
Menimme  kotiin yöksi, ja kuljetin seuraavana
aamuna yksin Brunon eläinsairaalaan  leikkaukseen.

Tuntui hirvittävältä jättää hänet sinne... Menin kotiin odottelemaan ja muutaman tunnin kuluttua minulle soitettiin, Bruno oli saanut jonkinlaisia jäykkäkouristuskramppeja nukutuslääkkeestä. Tiedustelivat että haluanko että jatkavat leikkausta vai jätetäänkö se tekemättä. Pähkäilin onnettomana mitä tekisin - ja jouduin toteamaan että ilman leikkausta Brunosta ei ikinä tulisi koiraa (eli tod. näk. lopetus edessä), joten pyysin heitä jatkamaan. Seuraavat tunnit olivat elämäni pisimpiä kun odottelin puhelinsoittoa että onko minulla vielä koiraa vai ei... Totesin että on niin pian kuin mahdollista hankkia toinen koira "apukoiraksi", siltä varalta jos yksi menehtyisi olisi jokin joka pitäisi kiinni rutiineissa ja joka kaipaa huolenpitoa...

Lopulta puhelin soi ja helpotuksekseni nukutuslääkitystä vaihdettua kaikki oli mennyt hyvin! Bruno oli kuuleemma "vihdyttänyt" hoitajia y.m. henkilökuntaa olemalla melko äänekäs, voin myös kuvitella että Brunolla oli omia ajatuksia häkistä y.m.s. siirtelystä. Olen huomannut omien koirien kohdalla, niitä ei käskytetä eikä työnnetä mihinkään, vaan ystävällisesti mutta päättäväisesti kerrotaan mitä halutaan niiden tekevän. Ja namit motivoivat lähes aina. Ilmeisesti vastaanotolla ei ollut aikaa siihen -vaikka olisivat päässeet helpommalla... :-)) Bruno osaa olla varsin äänekäs ja sinnikäs...
Kuvassa Brunon lonkkaröntgenkuva, kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen.

Toisen leikkauksen yhteydessä ei onneksi ollut komplikaatiota, käyttivät jotakin muuta nuukutusainetta viisastuneina.

Lähdin siis lopulta hakemaan Brunoa, auton (minifarmari) takapenkit oli käännetty alas, koko takaosa oli vuorattu paksusti pehmeillä peitoilla. Bruno käveli ihan itse taluttimessa kun hänet minulle tuotiin, "ämpäri" päässä, ja leikattu jalka oli mielestäni myös jo käytössä. Karvakorva parka oli sekava ja ynisi. Bruno oli sen näköinen kuin olisi jäänyt ruohonleikkurin alle, morfiiniruutu kyljessä ja oikea takapuoli ajeltuna. Nostin hänet autoon ja lähdin 2 tunnin ajomatkalle. Brunolle oli laitettu valjaat ennen leikkausta pannan sijaan, näin koiraa oli helpompi nostaa, tukea ja auttaa niiden kanssa. Voi olla että se oli jonkinlainen suositus eläinsaairalan puoleltakin. Valjaat olikin hyvä valinta - Brunolla pidettiin valjaita päällä myös kotona sisätiloissa, kenties peräti ensimmäiset kaksi viikkoa.

Koko ajomatkan Bruno oli levoton, heittelehti ja törmäili "ämpärinsä" kanssa, kieriskeli ja inisi ja valittii. Kokemus oli kamala, ja itkin lähes koko matkan. Pysähtelin ehkä 10 min välein kun tuntui siltä että Bruno olisi kenties kaivannut tarpeilleen (emme siis ajaneet moottoritietä pitkin), mutta mitään ei tapahtunut. Puolessavälissä matkaa Bruno lopulta laski alleen, ja tuoksu oli aika - huumaava. Jo virtsan haju sellaisenaan on aika - omanlaatuista, tässä oli vielä apuna se että Brunoa oli pidettävä lämpöisenä leikkauksen jälkeen, eli kesällä vielä lämmitys päällä ja en oikein voinut avata ikkunoita... (HUH!)
Harmitti että eivät leikkannet koko takamusta "puudeli"-malliseksi, nyt oli karvapeitteinen puoli TOSI hankala puhdistaa vahingon jälkeen, suihkuun emme häntä voineet laittaa. Käsipyyhkeillä ja millä nyt keksittiin saimme kotona jotakin putsattua, mutta ei se ihan siisti ollut...

Meitä oli kotona vastassa anoppi joka oli auttanut ja pedannut Brunolle erittäin pehmeän pedin, olimme myös siirtäneet huonekaluja makuuhuoneessa jotta Brunolla olisi enemmän tilaa liikkua ämpärinsä kanssa. Koko huusholli oli "kauniisti" sisutettu kaikilla mahdollisilla matoilla mitä ikinä olimme löytäneet - jotta ei olisi mitään liukastumisen vaaraa. Sohviin ja sänkyihin oli laitettu esteet jotta Bruno ei vahingossakaan pääsisi sinne hyppäämään. Bruno sai ja sen myös piti kävellä, mutta vain ihan lyhkäsiä kävelyjä pihapiirissä, tarpeilleen. Se oli myös pidettävä kytkettynä useita viikkoja (oliskohan ollut ainakin lähes 12?), jotta toipuisi turvallisesti. Olimme ostaneet Brunolle leluja ja "palapelejä" jotka vaati aivotoimintaa eikä niinkään liikunta jotta herralla olisi viihdykkeitä toipumisen aikana.

Kolme ensimmäistä vuorokautta olivat kamalimmat. Bruno vain inisi ja itki, oli levoton eikä meinannut millään rauhoittua. Se torkahti ehkä tunniksi, inisten ja ulisten levottomasti seuraavat kaksi tuntia, ja tämä rytmi jatkui seuraavat kolme vuorokautta, niin kauan kuin morfiinilaastari oli kehissä. Laastarin kuin saimme otta pois Bruno oli taas oma itsensä, leikkausta lukuunottamatta. Olin aika hajalla valvomisesta ja hajanaisista unista, joten opin seuravaa kertaan että on oltava kaksi hoitajaa jotka vuorottelevat koiran mukana, jotta toinen saa nukkua yhtä tuntia pidempään kerralla...

Onhan leikkaus rankka kokemus molemmille, mutta luulempa että koiran etuna on se että se ei kauheasti murehdi vaan elää nykyhetkessä (voisin kyllä vannoa Brunon tekevän suunnitelmia tuulevaisuudelle, mutta siitä jokin toinen kerta), ja lisäplussana että se haluaa liikkua ja nuuhkia kokea koko ajan. Ihminenhän helposti viihtyy sohvalla ja jättää urheilemisen väliin-enemmänkin, koira on taas täynnä intoa liikkua ja kokea asioita...

En koskaan huomannut että Brunolla olisi ollut kipuja (paitsi kun sillä oli lonkat kipeät lonkkaviasta johtuen), se sai hyvää särkylääkekuuria, ja vaikutti yllättävän hyväntuuliselta. Se jopa onnistui puskemaan sohvaesteet sivuun ja oli kun silmä vältti itse hypännyt sohvalle - istui siinä erittäin tyytyväisen näköisenä! Tämä siis viikon sisällä leikkauksesta... Me kauhistelimme ja pelkäsimme että jokin olisi mennyt pieleen, mutta onneksi ei...(huh!)
Eniten harmitti tuo kytkettynä pitäminen, ja ne tuskastuttavan monet ja lyhyet kävelyt pihalla, mutta lopussa kiitos seisoi... Kesällä oli etuna se että saatoimme olla paljon ulkona pihalla ja rannalla, Bruno tietenkin kytkettynä mutta mukana seuraamassa menoa...

Ylimpänä kuva Brunosta "lääkärintakissaan". Brunon toipilasaikana piti saada jotakin mielekästä ja piristävä tekemistä, ja ja huumorilla sitten väänsin herralle oikein lääkäritakin... Ompelin myös muita "aputakkeja" toipilaalle, mutta niistä myöhemmin lisää.

Tässäpä nyt tarinaa tältä kerralta, jatkoa taas piakkoin, kun saan lisää kuulumisia Luken voinnista. Kysyä saa jos jokin askarruttaa.

Nyt pidämme peukkuja ja tassuja Luken puolesta!

Koiran lonkkavika ja -leikkaus, surut ja ilot - Osa 2 & Luken lonkkaleikkaus 11.4.2011

Koiran lonkkavika ja -leikkaus, surut ja ilot - Osa 1

Sain hiljattain yhteydenoton eräältä henkilöltä jonka koiralla on edessään koiran lonkkaleikkaus. Henkilö oli aivan yhtä tuskastunut tiedon puutteesta tai tietojen ristiriitaisuuksista kuin me leikkauksen edessä. Olen vihdoinkin saanut raavittua kasaan kuva & filmimateriaalia tuosta lonkkaleikkaus ajasta.
Ikävää että koiran lonkkaviasta hoitomahdollisuuksista ei pidetä sen enempää ääntä, sillä yllättävän moni koira olisi hoidettavissa -aivan kuten ihmisetkin. Se ei ole mitään ilmaista lystiä (vakuutusyhtiöthän ei korvaa perinnöllisiä haittoja), mutta jos vain onnistuu raapimaan rahat kasaan (ja kyllä me raavittiin, leikkauksia oli kaksi!) niin on mahdollisuus vaikeuksien kautta voittoon saada riemastuttava karvakuono vielä moneksi vuodeksi. Lääkitykset ovat hyvät, en koennut Brunon kärsivän kertaakaan - tosin kuin me hoitajat...

Muistelisin että yksi lonkkaleikkaus maksoi kolmisen vuotta sitten noin 1400€, siihen päälle sitten kaikki seurantakäynnit, vesijumpat, lääkitykset jne... Muistan perunneeni kaiken näköiset matkat y.m.s. ylimääräiset huvit... Koira oli tärkein, olin odottanut oman koiran hankkimista lähes 15 vuotta ja nyt tähän päälle vielä lonkkavika! Katsoin että kohtalo haluaa tarkista MITEN paljon minä nyt sitten haluan koiran, ja päätin sille sitten näyttää...

Katsoessani Brunoa tekee oikein pahaa ajatella jos se olisi lopetettu, sillä on kyltymätön elämänhalu (kuin myös ruokahalu), täynnä huumoria ja kujeita, ja se selvästi nauttii elämästä täysillä.Täydellinen hedonisti! Ja Bruno on antanut minulle niin monta kertaa naurun aihetta että oikein pelottaa ajatella millaista olisi ilman häntä...

Ajattelin siispä kirjoitella hieman Brunon seikkailusta, molemmat lonkat todettiin siis alle 6kk:n ikäsenä erittäin huonoiksi.
Oireina oli ensin "pentumainen kömpelyys" joka vain jatkui, ja itse asiassa paheni, oli ongelmia hypätä sohvalle, rappukäytävissä liukastelua jos ei ollut mattoa - aivan kuten Bambi jäällä, neljä tassua eri ilman suuntiin. Loppusuoralla vielä Bruno oli selvästi masentunut ja surullisen oloinen, ja se lakkoili kävelyillä. Takamus myös heittelehti hieman juostessa. Jonkin verran läähätystä myös oli, ja läähätys voi myös olla merkki kivuista... Kaikki nämä oireet ilmenivät ihan muutaman kuukauden kuluessa.

Meillä oli onni onnettomuudessa, meillä oli aivan ihan kasvattaja joka palautti Brunon kauppasumman ja vielä kylkiäisenä tarjosi oman koiransa terapiakoiraksi Brunon toipumista nopeuttamaan. Bruno nimittäin ihaili Viiviä aivan suunnattomasti, ja unohti ontua lopulta... Aivan loputon kiitos kasvattajalle!!!

Tässä pieni linkki filmipätkään missä kooste Brunon taipaleesta, kirjoittelen piakkoin lisää itse leikkauksesta ja sen jälkeisestä ajasta!
Jos jo nyt jollakin on kysymyksiä liittyen tuohon leikkaukseen, niin vastaan mielelläni jos vain voin! Tietämättömyys oli kamalinta kun otimme askeleen leikkauksen suuntan - se oli kuin askel tuntemattomaan...

Brunon "lonkkareissu"

Toivotamme kaikkille eläimille ja ihmisille hyvää kevättä, ja nivelvaivaisille erityisen lämmintä kevättä!!! (lämpöhän kuulemma lieventää oireita)

Koiran lonkkavika ja -leikkaus, surut ja ilot - Osa 1