Valjakkourheilua 18: Mount McKinley

Yhdysvaltain presidentin mukaan nimetty Mount McKinley  on Pohjois-Amerikan korkein vuori 6195 metriä merenpinnasta. Vuori nousee perustasostaan 5500 metriä, joka on enemmän kuin mount Everestillä! Mt McKinleyn nousukorkeus on maailman vuorista suurimpia. Ei ihme, että Athabascan intiaanit kutsuivat vuorta ”The High One” , ”Korkea”.  Alaska Range vuoristo kulkee 960 kilometriä, koko alaskan poikki. Valtatie kolme menee vuoristoon läpi; tie Anchoragesta Fairbanksiin.

Dan oli tullut vastaan Minneapolisin lentokentälle. Hän nauroi lasin takana kaksikerroin, kun soitin hänelle, että olimme unohtaneet ottaa laukut hihnalta. Mukana oli toki tärkeimmät, koirat, sukset ja pulkka. Olli meni tullista takaisin ja kävi hakemassa laukut. Virkailija oli kysynyt onko laukuissa lisää koiria.

Koirat oli hyvässä kunnossa. Veimme ne ulos ja kumpikin teki tarpeensa hankeen. Minneapolisissa oli talvi. Syötimme koirat ja laitoimme takaisin matkalle ruumaan. Dan käytti meitä kaupungilla; opetti heti Ollille Amerikan tapoja. Syömään Ihopiin herkkuja!  Dan oli hommannut koirille ruokaa. Nimittäin Amerikan Yhdysvallat ei anna tuoda maahan mitään Eurooppalaista lihaa BSE pelon vuoksi. Survoimme 15kg yhdysvaltalaista Eaglea pikkupusseissa Danin antamaan pieneen matkalaukkuun. Loput laitoin reppuni selkämykseen. Minua huippasi, aika pahasti. Piti ravistella itteä, ettei olisi taju mennyt. Syöminen ja runsas juominen auttoi.

Lento Anchorageen kesti kuusi tuntia. Perillä kahden jälkeen yöllä nälkä yllätti taas, joten päätimme tukea paikallista mäkkäriä. Väsymys oli aika hurja, mutta uni ei silti tullut heti. Päässä pyöri, tai ehkä sänky, sitä oli vaikea erottaa.

 

Helsinki-Vantaalla

 

Anchoragen aamu oli upea. Kävin puolen tunnin lenkillä. Aurinko paistoi, räystäät tippuivat. Pyöräteistä päätellen paikallisessa aurauskalustossa ei ollut hurraamista.

Parin tunnin ajelun jälkeen neliveto Fordimme kivutessa mäen selkää ylös Se näkyi edessä, Mount McKinley! parinsadan kilometrin päässä oleva vuori näkyi selvästi, kuin leveä hammas erämaassa. The High Onen lähestyessä alkoi koko vuorijono hahmottua kaikessa komeudessaan. Tie oli autio ja lähes tyhjä. Ajoimme keskellä aurinkoista, kirkasta päivää ja vastaantulijoissa saattoi olla tunnin väli. Lähimmillään tie kulki 30 mailin päästä Korkeasta. Se vaikutti olevan paljon lähempänä.

 

Alaskan Rangea

 

Illan hämärtyessä aloimme lähestyä Anchoragea. Alaskan Range näkyi yhä, matkaa liki 300 kilometriä ja vuoristo näkyi silti selvästi. Suomalaisella järjellä ei voi käsittää miten niin pitkän matkan voi nähdä. Ilmeisesti 18- c pakkasilmassa ei ollut liikaa utua, kosteutta haittaamassa näkyvyyttä.

 

Korkein kohta Alaskan Range ylityksessä. Ylänköaakso kahden vuorijonon välissä.

 

Fairbanksissa menimme heti ruokakauppaan. Anchoragen kokemuksella tiesi, että oli pakko hommata aamupalaa. Super 8 aamupalassa ei ollut hurraamista. Kahvi oli hyvää ja tuoretta, mutta muusta tuorepuolesta ei tarvinnut edes haaveilla. Jellyä paketissa, rasvatonta jogurttia, voitonta leipärasvaa, valkoista paahtoleipää. Eipä siinä, varmaan pysyy hoikkana ja terveenä tuommoisella hiilihydraattisetillä, kun ei rasvaakaan näy missään…

Nyt ei tarvinnut houkutella unta. Luin Nesbota, mutta neljältä Merrin herättäessä minut huomasin, että uni oli korjanut miehen aika pikaisesti. Käytin koirat pissalla. Illalla oli oma nälkä mennyt ymmärryksen edelle ja unohdin juottaa koirat ajoissa. Niimpä pissattaminen oli edessä keskellä yötä. Raikas -25 pakkasilma jäädytti nenäkarvat välittömästi. Upeaa, täydellistä raikasta ilmaa. Uni jatkui vielä kolme tuntia, kunnes Merriä pissatti taas. Oli aika herätä ja herättää syvällä nukkuva Olli.

Poikani on paranemassa. Reilu pari vuorokautta suonensisäisessä virus ja bakteerilääkehoidossa on kai alkanut auttaa. Diagnoosi oli yhä yhtä tarkka kuin lääkäri isän tekemä. Tai oikeastaan epätarkempi. Sen tietää vasta jälkikäteen. Ei viitsi alkaa täältä käsin tietämään yhtään enempää, kun ei voi auttaa. Poika on kuitenkin ollut koko ajan virkeä ja leikkivä. Terhi on toiminut ihailtavan taitavasti pojan hoidossa.

Tassurasvalla on tervetta. Anhoragen suolalla sulatetut hotellin portaat oli huono juttu tassuille. Onneksi Olli älysi suolan ja minä älysin pestä koirien tassut. Tassurasvaa päälle, niin ei halkeamia tule. Lentomatkustamisen jälkeen lihasvoiteelle on käyttöä. Käsien kuiva ihokin tykkää voiteesta. Hajunpoistajan matkasta jättäminen oli paha virhe. Yusen konsentroitunut virtsa hotellin kokolattiamatossa haisisi paljon vähemmän, jos päälle ruiskuttaisi RelaxantAnimal hajunpoistajaa.

                                         Olli ja Merri sillalla. Kaiteen takana 100m pudotusta                                                     jäätyneeseen purouomaan

Samuli

Valjakkourheilua 18: Mount McKinley

Valjakkourheilua:Matkalla Fairbanksiin tapahtuu

Keskilämpötila Fairbanksissa joulukuussa on -26 celsiusta. Usein on viikkoja lämpötila alle -40. Maaliskuun keskilämpötila on -10, mutta reilu vuorokausilämpötila vaihtelu, päivän lämpeneminen kevään merkkinä, tekee olosuhteista jo siedettäviä. Alaskassa sataa paljon lunta. Lumiennätys on Alaskan eteläosassa, jossa satoi 1955 talvella lunta yhteensä 25 metriä, siitä helmikuussa satoi 7,4 metriä. Yhden päivän ennätys oli 1,6 metriä. Mielenkiintoista nähdä minkälaista on paikallinen aurauskalusto.

Heräsimme klo 3.55. Lähtö kentälle oli nopea. Autolla koirien juotto ja viimeinen syöttö Happy Dogia kesti hetken. Kentällä saimme roudattua tavaravuoren check-in alueelle. Lähdin pissattamaan koirat ja Olli kasasi boxeja. Kumpikin koira teki kunnon läjät lentokenttäparkin ainoalle lumialueelle. Aivan kuin olisivat aavistaneet…

Menin jonoon meidän laukkujen kanssa ja Olli jäi vartioimaan tavaroita. Jono oli pitkä, liian pitkä. Ehdin tiskille kolme varttia ennen koneen lähtöä. Paperihommat kesti yllättävän pitkään. Hikea pukkasi otsalle. Radiopuhelinliikenne virkailijoilla kosketti hyvin pitkältä kahta koiraa. Ehtiikö kyytiin…

Turvahenkilö tarkasti kummankin koiran boksit. Huomasin Yusen olevan hilseessä, stressiä. Merri oli rauhallinen. Onneksi Yuse ei kiljunut. Pääsimme nopeasti turvatarkastuksen läpi ja koneelle 15min ennen lähtöä.

Amsterdamin kentällä menimme nukkumaan. Kolmen tunnin unet rauhallisessa huoneessa teki hyvää. Heitimme trikoot päälle ja kävimme kiertämässä koko ulkomaan terminaalin kaikki haarat. Lenkin jälkeen suihkuun, mäkkäristä ruokaa ja koneelle. Mennessä oli kuulutus, joka hymyilytti: Jogging at airport is not allowed except restricted areas. Hymyilytti; hulluja nuo suomalaiset.

Tarkistin koneeseen noustessa virkailijoilta, että koirani ovat kyydissä. Koneessa oli yhdeksän koiraa. Virkailija hieman näreissään tarkisti listalta, että nimenomaan minun koirat ovat kyydissä. Kiitin kauniisti.

Koneessa tapahtui jälleen. Pian nousun jälkeen kuulutettiin lääkäriä. Arvelutti mennä. Olin kuullut, että USA on hyvin tarkka lennoillaan tapahtuville sairaskohtausten hoidolle. Lääkäri voi joutua yllättävään vastuuseen. Päätin mennä. Kohteessa oli nuori mies, jolla oli vatsa kipeä. Paikalla oli myös kaksi kokeneen oloista kardiologia. Toinen kardiologi pyysi minut matkaan tutkimaan potilasta, koska hän halusi osaamista myös sydämen ulkopuolisista asioista. Tutkimme miehen. Kipu oli munuaiskivistä johtuvaa. Vaiva oli hänelle tuttu. Hän oli ripuloinut (siis ei ole totta, meikä tartuntavaarassa) kolme päivää. Kipu oli alkanut jo aamulla, mutta koneen nousussa se oli yltynyt kovaksi. Täytimme paperit ja viestitimme kapteenille, ettei tarvitse palata Amsterdamiin. Kipu onneksi helpotti pikkuhiljaa. Munuaiskivien akutisoitumisen syynä oli todennäköisesti ripulin aiheuttama kuivuminen. Pesin kädet huolella. Potilas ja henkilökunta kiittivät ja olivat tyytyväisiä.

Myöhemmin stuertti tuli luoksemme ja kysyi lentomailikorttia. Onneksi Olli oli hommannut pistenumerot. Delta Airlines hyvitti pistetilille 150 USD potilaan hoidosta.

Matka jatkuu. Kotona on ollut tilanne päälle aikalailla heti lähtöni jälkeen. Nuorin poikamme sairastui ja joutui yliopistollliseen sairaalaan lastenosastolle hoitoon… Siitä lisää myöhemmin.

Samuli

Valjakkourheilua:Matkalla Fairbanksiin tapahtuu

Valjakkourheilua 16: Matkalla Fairbanksiin

Tikkurilan urheilupuiston hotellissa

Tänään on startattu. Matka Kuopiosta Fairbanksiin, 25 tuhannen kilometrin päähän, 11 tunnin aikaeron taakse sisältää 34 tuntia lentokentillä ja ilmassa ja lisäksi 1100 km autolla ajoa. Siinä pari vuorokautta menee rymytessä.

Kävimme juuri Ninni Stenhällin luona. Ninnin yritys koiraurheilu.fi tuo maahan Happy Dog saksalaista koiranruokaa. Ninni antoi ohjeita lentomatkustamiseen koirien kanssa.  Liike on upealla paikalla rauhallisella metsän ympäröimällä alueella lähellä Helsinki-Vantaata

. 

Koirat on treenattu, hyvin. Yuse ja Merri  on huippukunnossa, intoa täynnä, iloa mielessä.

Koirat matkustaa lentokoneessa kumpikin omassa boxissaan. Amsterdamissa on huoltotauko. Minneapolisissa Dan tulee vastaan. Odotamme mielenkiinnolla, pääsemmekö siellä näkemään koiria.

Touhua on riittänyt aivan viimehetkiin asti. Tavaroita on mukana paljon. Sukset on pakattu sauvojen ja aisojen kanssa nippuun. Rossignolin kisasukset on ostettu Fortesportin urheilijan erikoisliikkeestä. AP Pöyhönen tekin suksiin hionnan kunnon kisaluistoa varten. Pulkka on omassa paketissaan ja matkalaukut pursuten täynnä vaatteita, kisakamppeita ja huoltovehkeitä. Koirien ja tavaroiden vienti tuo lisäkulua lentoihin pari tuhatta euroa.  

 

 Olen seurannut Fairbanksin säätiloja marraskuusta lähtien. Vaikuttaa olleen siellä tavanomainen talvikeli. Kylmimmillään -47 c pakkasta. Viimeaikoina on ollut öisin -25-30 ja päivällä noin 15 astetta lämpimämpää. Ensimmäisille kisapäiville 1. ja 2. maaliskuuta on luvattu -12. Yöllä tosin on edelleen paljon kylmempää. Kisojen jatkuessa viikon aikana sää ennusteiden mukaan lämpenee muutamaan pakkasasteeseen. Liukasta, nopeaa hiihtokeliä on luvassa.

11 tunnin aikaero on iso juttu. Tottuminen uuteen aikaan on jo aloitettu. Tänään nukuin kolme tuntia normaalia pitempään. Matkalla pitää jo alkaa nukkua ja syödä uuden ajan mukaan. Aamulla pitää mennä ulos katselemaan aurinkoa. Kirkasvalo auttaa rytmin siirtämisessä.

Valjakkourheilu on Fairbanksissa iso laji. Yukon Quest rekikoirakilpailu ajetaan Yukonista Fairbanksiin 1000 mailia. Iditarod maailman pisin rekikoirakilpailu ajetaan Fairbanksin läpi, päätyen Nomeen. 1100 mailin kisan nopein voittoaika on alle yhdeksän vuorokautta! Fairbanksissa on lisäksi kovia sprintin rekikoirakisoja, jossa palkintorahat on kymmeniä tuhansia taaloja. Fairbanksia väitetään maailman parhaaksi valjakkourheilupaikaksi.

Lainaus Wikipediasta:
Iditarod (engl. Iditarod Trail Sled Dog Race) on Alaskassa vuosittain järjestettävä koiravaljakkokilpailu. Ensimmäinen kilpailu ajettiin 1973. Kilpailumatka Willowsta Nomeen on noin 1 100 mailia (1 770 km). Voitto on irronnut 16 koiran valjakolla alkuvuosina noin 15–20 päivän ajalla, 1990-luvulla noin 10 päivällä ja 2000-luvulla alle 10 päivällä. Ennätys on vuodelta 2002, jolloin sveitsiläinen Martin Buser tuli maaliin 8 päivää, 22 tuntia, 46 minuuttia ja 2 sekuntia lähdön jälkeen.

Kilpailu on saanut nimensä alaskalaiselta aavekaupunki Iditarodilta, joka puolestaan on saanut sen Iditarodin kaivospiiriltä. Valjakkokoirilla oli merkittävä rooli historiallisessa kultaryntäyksessä.
Urbaanin legendan mukaan kilpailu järjestetään vuonna 1925 tapahtuneen Nenana–Nome "Serum Runin" kunniaksi. Serum Runissa koiravaljakot toimittivat perille erämaahan henkiä pelastaneen rohdon kurkkumätäepidemiaan. Todellisuudessa Joe Redington Sr. perusti kilpailun 70-luvun alussa saadakseen Iditarod Trailin luokitelluksi valtakunnallisesti merkittävien kulttuurihistoriallisten väylien joukkoon, sekä elvyttääkseen hiipuneen koiravaljakkokilpailuperinteen.

Discovery Channel teki vuoden 2008 kilpailusta kuusiosaisen tv-sarjan nimeltä Iditarod.^[1]

Valjakkourheilua 16: Matkalla Fairbanksiin

Valjakkourheilua 15:Alaska lähestyy

Talvi koirien kanssa on tuonut useita ilon ja joitakin pelon hetkiä. Joulukuun lopussa kävimme Toivakassa Robur Sprintissä. Hiihdin ennen kisaluokkia Merrillä ja Yusella ensimmäisen kerran kovaa tänä talvena. Vauhti oli kohillaan, 12km keskinopeus yli 30km/h. Roni meni harrastussarjaan vetojuhdaksi kaverilleni. Kaverini kaatui kisan alkuosan jyrkässä mutkassa. Hässäkässä paniikkilukko aukesi ja koira pääsi irti. Roni lähti muiden kilpailijoiden mukaan. Kukaan ei tajunnut ottaa karannutta koiraa kiinni. Puoli kilometriä ennen maalia Roni oli juossut tielle ja jäänyt auton alle. Golfin kuski sanoi ajaneensa sallittua 80km/t nopeutta. Auton puskuriin tuli koiran mentävä reikä ja lokasuojaan lommo. Roni oli kolarin jälkeen pökkyrässä vähän aikaa ja ontui sen päivän. Seuraavina päivinä ei koirasta huomannut mitään. Roni selvisi kovasta iskusta lihaskivuilla ja on treenissä täysillä mukana. Se koira ei turhasta valita.

Tammikuun lopussa kävin Viron Otepäässä kahden koiran koirahiihtokisassa. Järjestäjät olivat onnistuneet luomaan pienestä reilun 30 ohjaajan kisasta oikean kansainvälisen tapahtuman. Paikalla oli reilu 500 katsojaa, kuuluttaja, toimittajia ja Viron TV. Reuters näytti parhaita kaatumisia Englanninkielisessä lähetyksessä ja Viron TV useita minuutteja seitsemän uutisissa. Suomessa alkaa pian pitkän matkan, 300km, valjakkoajon pohjoismaiden mestaruuskisat ja kolmen viikon päästä sprintin ja valjakkohiihdon kisat. Niitä valtakunnan media tuskin vastaavalla tavalla noteeraa. Viimeisimmästä valjakkourheilijasta linnajuhlissa on kohta 18 vuotta aikaa.
Merri ja Yuse juoksi Otepäässä lujaa. 23 minuuttia erittäin mutkaisella reitillä 12km matkalla on hyvää vauhtia. Kuuden koiran valjakon voittaja meni kahden päivän yhteenlasketuissa tuloksissa 22 sekuntia kovempaa.

Alaskan reissu lähestyy. Koirilla into kasvaa. Hypyt tarhassa nousee päivä päivältä korkeammalle. Merrikin alkaa äristä. Kohta on nartussa vauhtia. Se alkaa toisaalta valmistella juoksuja. Urokset on kiinnostuneita. Siinäpä sitä muille uroksille tuumattavaa jos meän nätti MerriPörri Merlenellä on juoksut parhaassa terässä Alaskan starttipäivinä.

Monenlaista on tullut opittua. Relaxant Animal hajunpoistajan teho yllätti minut täysin. Eräällä autoreissulla piti kääntyä takaisin kotipihaan vaihtamaan poikamme pissaisia alushousuja. Emäntä ei voinut olla hajun vuoksi autossa. Sisällä paljastui, että housut on kuivat. Palasin takaisin autoon ja haju alkoi uudestaan. Syyksi paljastui pian jalassani olevat hiihtokengät. Kun sisäkenkä kastuu hiestä lähes jokaisen lenkin yhteydessä, niin vuosien käytössä ne alkaa haista. Tällä kertaa virtsalle. Ajattelin, että monot on pilalla, mutta päätin kuitenkin pestä ne. Urheilujalkineiden pesu ei ole yleensä tuottanut pitkäaikaista iloa, koska haju palaa pian. Pesun jälkeen aloin käyttää Relaxant Animal hajunpoistajaa pari suihkausta kumpaankin monoon jokaisen lenkin jälkeen. Haju ei ole palannut! Yhtään hajua ei ole enää ollut. Ihmeellistä. Katajan yrtit todellakin tappavat mikrobit tehokkaasti ja estävät hajun muodostumisen. Sanoisin, että Relaxant Animal hajunpoistajasta olisi jokainen lätkäjunnun äiti kiitollinen. Hien aiheuttama mikrobikasvusto ja hajut pysyy kurissa takuulla. Ei ne turhaan ennen vanhaan putsanneet maitohinkkejä katajan oksilla!

Alaskaan lähtöön on alle kaksi viikkoa. Matkajännitys tiivistyy. Vielä on paljon tekemistä. Tapaan menomatkalla Minneapolisissa hyvän ystäväni. Hän on pitkään käynyt töissä Minneapolisin lentokentällä. Lentomatka koirille on pitkä ja rasittava. Olen valmistanut niitä opettamalla koirat jo pennusta matkustamaan auton perässä koirakärryssä. Amsterdamissa ennen puolimatkaa koirat käytetään ulos lentobokseista ja syötetään ne. En pääse itse paikalle, mutta lentokentän henkilökunta huoltaa koirat. Toivottavasti osaavat käsitellä koiria ja noudattaa ohjeita. Muuten Yuse on irti ja aiheuttaa kaaoksen yhdellä maailman suuurimmista lentokentistä. Eli jos Fb, Reuters tai kympin uutiset kertoo lentokentällä kaaoksen aiheuttaneesta koirasta…. Samppa… Yuse…

Valjakkourheilua 15:Alaska lähestyy

Valjakkourheilua14: Alaska-vinkkejä pakkasliikuntaan

Nyt se on sitten tehty; päätös lähteä Alaskaan valjakkohiihdon MM-kisoihin valmistui marraskuun lopussa. Olin vakuuttunut koiristani ja reissusuunnitelmat näyttivät onnistuvan. Lennot on varattu. Helmikuun lopussa starttaamme Helsinki-Vantaalta kohti Amsterdamia, Seatlea ja Anchoragea. Handleriksi matkaa lähtee Olli Kolari ja kisakoirat Akiina`s Åfrid ”Merlene” ja Yuse.

Tulen kertomaan tässä blogissa matkaan valmistautumisesta ja treenistä. Kahden viikon matkan aikana ja kisapäiviltä kirjoitan raportin joka päivä. Tuoreet uutiset suoraan Fairbanksista kisapaikalta.

Olen ikäni liikkunut paljon pakkasessa. Viimeiset 14 vuotta olen kulkenut töihin ja opiskelemaan pyörällä kesät ja talvet. Ivalossa asuessani matkaa työpaikalle tuli 8km. Kylmimpänä aamuna oli pakkasta 36. Silloin laitoin päälle pilkkihaalarin. Pyörän ketjut olivat jäykät ja matkalla tuli kova hiki. Vaatetta oli liikaa päällä. Silti nenänpää jäätyi. Silloin päätin pakkasrajaksi työmatkaliikuntaan 25 astetta.

Olennaisinta pakkaliikunnassa on vauhti (käytännössä työteho) ja vaatetus.
Kerrospukeutuminen on kylmässä kaiken lähtökohta. Siitä ei liene paljoa lisää kerrottavaa. Jokaisella on omat mieltymykset ja on yksilökohtaista kuinka paljon tarvitsee vaatetta.

Minulla jäätyy sormet ja varpaat herkästi. Jos on 20 pakkasta joudun työmatkalle laittamaan käteen suuret vuorelliset nahkakintaat, joiden sisään laitan huopavuoren ja alimmaiseksi käteen hiihtohanskat. Hiihtäessä samassa lämpötilassa riittää yhdet lämpimät hiihtohanskat. Ero johtuu siitä, että hiihtäessä työteho on paljon kovempi ja elimistön lämmöntuotto on huomattavasti isompi kuin työmatkapyöräilyssä. Vastaavasti juostessa lämmöntuotto on vieläkin kovempaa ja vauhdin ollessa hitaampi, pakkasen viilennysteho on pienempi.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee hikoilu. Jos pakkasessa juoksee tai hiihtää on erittäin vaikea laittaa semmoinen määrä vaatetta päälle, ettei hikoile kaikkia kamppeita märäksi. Käytännössä sisällä pitäisi lämmitellä elimistö aivan lämpimäksi ennen lenkkiä ja silti lenkin alussa tuntuisi hyvin kylmältä. Eli todellisuudessa pakkasessa urheillessa kamppeet kastuu aina. Ainoastaan kilpailuun voi laittaa riittävän vähän päälle. Lenkillä on aina liikaa vaatetta. Silti pysähtelyyn ei ole varaa. Hiihtolenkillä olen huomannut, että kahden minuutin pysähdys on aivan liikaa. Silloin sormet jäätyy. Jos on kaukana kotoa ainut konsti saada sormet lämpimäksi on saada koneeseen tehoa, eli heti liikkeelle ja kovaa. Lisäksi joutuu usein pyörittämään käsiä olkavarresta tai pumppaamaan hartioista, että sormiin asti menee lämmintä verta. Sormien lämmitessä kihelmöinti ja joskus kipu on kovaa. Kylmässä hiihtäessä tärkeä turvallisuuskysymys on ettei kaadu tai tule liikuntakyvyttömäksi. Paikalle jäädessä hengenvaarallinen hypotermia tulee äkkiä.

Liikunnan loputtua on tärkeä vaihtaa kuivat vaatteet päälle välittömästi. Itse olen harrastanut ”norjalaisia” marraskuun alusta lähtien kolmesti viikossa Kuopion moottoritien varressa. Se tarkoittaa pakkasessa pikkuhoususilleen riisumista ja vaatteiden vaihtoa. Kuljen kotoa 9km kickbikella moottoritien linja-autopysäkille, josta työmatkakuljetus ottaa minut kyytiin. Pysäkillä heitän kropan paljaaksi ja vaihdan repusta kuivat, puhtaat vaatteet päälle. Sen jälkeen istun tunnin autossa, ennen kuin olen Varkaudessa työpaikalla.

Kylmäasiantuntijat ja lääkärit varoittelevat liikkumasta liian kylmässä. Olen perehtynyt asiaan lukemalla kirjallisuutta, keskustelemalla asiantuntijoiden kanssa ja itse käytännössä. Hyvin kylmässä olennaista on liikunnan teho. Jos hengittää tiuhaan hyvin kylmää pakkasilmaa on vaara kuormittaa keuhkoja ja sydäntä liikaa. Pakkasilma on aina absoluuttisesti erittäin kuivaa. Vaikka kosteusprosentti olisi yli 90 on absoluuttinen ilmankosteus pieni. Kosteusprosentti tarkoittaa, kuinka paljon ilmaan tietyssä lämpötilassa on sitoutunut vettä maksimaaliseen sitoutumismäärään verrattuna. Kylmään ilmaan pystyy sitoutua vettä erittäin vähän. Näin pakkasilma on aina kuivaa. Kuiva ilma on haitallista keuhkoille ja keuhkoputkien värekarvatoiminnalle. Kova liikunta pakkasessa on suoraan astmatesti. Jos on astma, niin tehokkain provokaatio saada astmaoireet esiin on kova liikunta pakkasessa. Syy on ilman kuivuus. Ilman kostuttamiseen on hyvä konsti; nenähengitys. Nenän kautta hengittäessä ilman kostutus on täydellistä. Ilma lämpeää hyvin ja sitoo sitten paljon vettä ja lisäksi nenän lokerostot ja limantuotanto kostuttaa ilman sataprosenttisesti. Toinen hyvä asia on, että nenähengitys rajoittaa liikunnan tehoa väkisin. Yleensä joutuu vaihtamaan nenähengityksestä suuhengitykseen, kun ilmavirtaus menee yli 35 litraa minuutissa. Suunkautta urheilja voi hengittää jopa 200 litraa minuutissa. Nenähengityksellä ei taatusti liiku pakkasessa liian kovaa ja samalla varmistaa täydellisen ilman kostutuksen ja lämmittämisen. Mikään lisälaite ei pysty vastaavaan kuin nenä.

Kun hengittää nenän kautta kylmässä on limantuotto taattua. Nenästä tulee jatkuvasti limaa. Nenän limakalvojen solut tuottavat kylmässä runsaasti limaa. Se on normaalia. Itse sanon, että uusi tuore lima korvaa vanhan ja likaisen. Asian huomaa konkreettisesti jos on flunssa. Silloin nenästä tulee keltaista räkää. Kun vähän käy kevyesti tallustelemassa pihalla, ensin saa niistä keltaisen lian pois ja lopulta tulee kirkasta limaa. Siinä on röörit ja poskiontelot putsattu!


Yksi ihanuus pakkasliikunnan jälkeen on Relaxant lihastenrentouttaja. Olen käyttänyt sitä ensimmäisen kerran 16 vuotta sitten. Voiteen hajusta tulee mukavat muistot; pakkasliikunnan jälkeisestä lämmöstä talon sisällä, lihasten hieromisesta ja mukavasta pehmeästä raukeudesta lihaksissa. Voide ei kuumota tai kirvele. Se tuntuu sopivan pehmeälle ja saa hyvin rentoutumaan koko kropan. Suorastaan luksusta on lenkin ja suihkun jälkeen istahtaa alas ja hieroa lihaksiin Relaxant lihastenrentouttajaa ja jäädä sohvaan loikoilemaan. Koko kroppaan valuu suloinen lepo.                                         
                                                                                                Jeriksen kisassa oli kylmää, tuuli ja -18.

Valjakkourheilua14: Alaska-vinkkejä pakkasliikuntaan

Valjakkourheilua 13:Eläinlääkärin vinkit tassuongelmiin

Jämin SM kisoissa lokakuussa oli norjalainen eläinlääkäri Ingrid Haugborg luennoimassa valjakkourheilijoille ja lisäksi hän piti kaksipäiväisen koulutuksen valjakkourheilussa toimiville eläinlääkäreille ja eläinlääketieteen kandeille. Ingrid on erittäin kokenut kilpailueläinlääkäri ja kilpailee itsekin keskimatkoilla. Ingrid on ollut kilpailueläinlääkärinä Alaskan pitkän matkan kisassa Iritarodilla. Kilpailu on noin 1000 mailia pitkä.

Ingrid kertoi miten koirien tassuja kannattaa suojata kovassa treenissä.
Tassupusseja kannattaa käyttää säännöllisesti. Olennaista on seurata anturoiden kulumista. Tassupusseja käytetään ennen kuin anturat kuluvat liikaa. Liian useassa treenissä peräkkäin ei tassupusseja kannata käyttää, ettei anturat kasva paksuutta liikaa. Paksut anturat kuivuvat ja lohkeilevat herkästi. Ingridin mukaan erityisesti saksanseisojilla ja dobermanneilla anturat paksuuntuvat herkästi ja halkeavat kynnen tyvestä. Liian paksua anturaa kannattaa ohentaa hiomalla sitä hohkakivellä. Tassuja tulee tarkkailla jokaisen treenin ja lenkin jälkeen. Ingrid itse käyttää tassupusseja aina, kun pakkasta on enemmän kuin 15 astetta. Lisäksi pusseja käytetään sulan ja jäisen maan aikaan anturoiden kulumisen mukaan. Koirissa on yksilöllisiä eroja, joten mitään täsmällistä yleisohjetta käyttömääristä ei voi sanoa.

Pidin esitelmän eläinlääkäreille Detria Relaxant Animal tuotteista. Detrian tassuvoidetta kannattaa käyttää talvella säännöllisesti pitämään anturat pehmeinä. Silloin ne eivät halkea niin helposti. Jos anturoissa jo on halkeamia tassuvoide nopeuttaa paranemista. Tassuvoiteessa on bakteeri, sieni ja hiivakasvua estäviä aineita. Näin haavat pääsevät paranemaan paremmin. Jos koira pyrkii nuolemaan tassuvoidetta sitä kannattaa levittää juuri ennen lenkille lähtöä. Reilulla hieromisella saa voiteen imeytymään anturoiden huokosiin ja hieronta virkistää tassujen verenkiertoa ja koira tykkää siitä. Säännöllinen tassuvoiteen käyttö pitää anturat mukavan pehmeinä.

Valjakkourheilua 13:Eläinlääkärin vinkit tassuongelmiin

Valjakkourheilua 12: Saksan EM

Lokakuun 27. tuli äkkiä. Lauantai aamuna lähdettiin kohti Saksaa meidän vanhalla kunnon Toyota Avensiksella. Isomman auton vika pakotti vaihtamaan alle Aven. Se tarkoitti, että koirakärry oli pakko ottaa matkaan. Olin särkenyt sen sähköjohdon kesällä. Ajelimme ensiksi Tikkakoskelle setäni luo. Hän on varsinainen tekniikan ihmeseppä. Koirakärry nostettiin autonosturilla ylös ja alettiin selvittää missä järjestyksessä kaikki yhdeksän katkennutta piuhaa pitäisi liittää…Homma oli valmis alle kahdessa tunnissa ja vielä oltiin aikataulussa ehtiä iltalaivaan. Ja ois hyvin ehdittykin ellen olisi Tampereen kohdalla ajellu puolituntia väärään suuntaan…

Sunnuntaiaamu Tukholmassa oli kaunis, pakkasta viisi astetta ja vähän lunta. Tie oli kuiva ja hyvillä kesärenkailla pärjäsi oikein hyvin. Ajelimme vaimoni serkun luo Etelä-Ruotsiin Hjon pikkukaupunkiin. Isäntäperheen talo Villa Björkenäs oli upea. Kauneimpia talonpaikkoja mitä olen ikinä nähnyt. Kilometri Vätternin rantaan, lehmusmetsät, traktorit pellolla ja tuuli kovempi kuin tuntureilla.
Maanantai aukeni sateisena. Tuuli jatkui kovana Skåneen asti. Pidimme siellä pienen ruokatauon. kävin juoksemassa vesisateessa 5km treenin kaupungin kaduilla. Maha toimi hyvin, vaikka kiskoin lenkin heti ruuan päälle. Tanskan salmen silloilla hirmuinen tuuli väänsi autoa kohti kaidetta.

Tanska on pimeä maa. Pimein maa, jossa olen Euroopassa käynyt. Moottoriteillä ei katuvaloja tunneta. Hieman halju tunne ajaa kärryn kanssa 130km/h kolmikaistaisella ruuhkaisella moottoritiellä vesisateessa säkkipimeässä. Tarrauduin mahdollisuuksien mukaan aina jonkun rekan perävaloihin, niitä oli helppo seurata. Muuta ei sitten Tanskassa näkynytkään, pyyhkijät ja punaiset perävalot. 14 tunnin ajon jälkeen saavuimme yöllä perille majapaikkaan Saksan Meldorfiiin. Olimme vuokranneet talon vinttihuoneiston vajaaksi viikoksi.

Tiistaina lähdimme tutustumaan kisareitteihin. Kartta oli unohtunut kotiin. Onneksi yksi järjestäjä oli paikalla ja antoi ohjeita reitin löytämiseksi. Aika hurjalta vaikutti kisapaikka; Saksalaiseen lehtimetsään meni pari tietä, joiden risteykseen oli tarkoitus rakentaa kisakeskus. Yhtään parkkipaikkaa ei ollut missään, kaikki autot oli ilmeisesti tarkoitus parkkeerata teiden varteen, 320 kilpailijaa avustajineen ja 1200 koiraa. Itse kisareitti oli kokemus. Alkupätkällä oli neljä metriä kapea silta rautatien yli. Mukulakivinen silta hirvitti alkuun, olihan siihen tulossa kisaliikennettä kahteen suuntaan. Menevät ja tulevat valjakot… Reitti koostui kahdesta vinosuunnikkaasta, joiden muutaman kulman mutkat oli tosi jyrkkiä ja vesisateen pehmittämän mudan liukastamia. Kaikkien risteysten löytäminen ei sitten mennyt ihan putkeen. Tajusin sen viimeistään perjantaina, startin aattona, kun kaikki reitin merkit oli laitettu paikoilleen. Minulla oli koirat hyvässä iskussa. Merrikin oli vetänyt kaikki treenit hyvin, kolme kertaa reitin läpi; paitsi väärän reitin! Viimeiselle lenkille kääntymisen olin opettanut väärin.

Keskiviikkona treenasin koirat reitillä uudestaan. Hirmuinen vauhti, liukkaassa mudassa. Kickbikessa oli alla väärät renkaat, vaikka olin edeltävän iltana vaihtanut pitävämmän kumin eteen. Oli pakko lähteä etsimään renkaita jostain kylästä. Meldorf-Burg seutu on Pohjois-Saksassa täysin maatalousaluetta. Pieniä kaupunkeja, tuulimyllyjä valtavasti, kaupat pieniä . Rovaniemeltäkin löytäisi helpommin maastopyörän renkaan. Treenin jälkeen tulimme majapaikkaan, oli jo pimeä, kaikki väsyneitä. Parkkipaikalla nousin autosta irrottaakseni koirakärryn. Sitä ei ollut missään! Kärry oli irronnut jossakin matkan varrella. 15 km läpi usean kylän, lukemattomien risteysten, yli rautatiekiskojen ja koirat oli kärryssä! Eikun takas. Kärry löytyi poikittain keskellä tietä, 100m lähtöpaikasta. Onneksi kisapaikka oli korvessa kuoppaisen hiekkatien päässä. Olin kai unohtanut kiinnittää vetoaisan nupin kunnolla. Koirat oli ehjiä. Renkaan osto siirtyi seuraavalle päivälle.

Torstai oli lepopäivä. Käytiin katsomassa Seehundstationilla Pohjanmeren hylkeitä. Upeita otuksia. Illalla ajelimme Meldorfiin, josta löytyi pyöräkauppa. Sopiva rengaskin löytyi. Alkaessani maksaa rengasta huomasin, että visa-kortti puuttui lompakosta. Siinä sitä myyjälle selittämään. Keksin, että kortti saattoi olla paikallisessa ruokakaupassa, jossa olin edellisenä iltana käynyt lasten kanssa ruokaostoksilla. Pienen kyselyn jälkeen ystävällinen kaupan myyntivastaava kiikutti kortin minulle. Se oli jäänyt maksupäätteeseen. Rengaskin saatiin maksettua. Mutta voi niitä Meldorfin pikkukatuja. Pyöräliike oli ahtaalla sivukadulla. Ajoin takaisin kaupungin pääväylälle korttelikatuja pitkin. Niillä mahtui hädintuskin yksi auto kulkemaan. Yhdessä risteyksessä oli Mercedes tulossa vastaan, oli pakko peruuttaa ja väistää sitä. Kräsh, takana ollut pienen Toyotan keula ei tykännyt siitä. Hieman lohdutti, kun huomasin että Mese oli ajanut yksisuuntaista väärään suuntaan. ..

Perjantaiksi sain alle kunnon renkaat kikkariin. Pito ja kellunta oli niissä hyvää tasoa. Mutaa oli paikoitellen paksusti. Se treeni ei sitten mennyt ihan putkeen. Koirat ei tajunnu miks ei saakaan kääntyä oikealle kaikkien muovinauhojen läpi. Siinä oli Yuselle selittäminen, että mennään eteenpäin. Kyllä ne sen oppi.

Lauantaina ennen starttia hieman jännitin miten koirat menee kaksisuuntaisen pätkän. Kisareitillä oli 500 metriä kaksisuuntaista uraa, joka oli jaettu kahtia keskeen mutaan tökätyillä harjaterästangoilla. Osa niistä oli kärjestään teroitettuja. Harjateräksien väliin oli vedetty muovinauhaa. Kai ne koirat osaa kaistat lukea…
Merri oli pelokas aamupäivän ennen starttia. Häntä koipien välissä, selkä köyryssä. Tyypillistä, mutta ei niin yhtään sitä räyhäkkää kovaa, rohkeaa Merriä. Tajusin myöhemmin, että se oli epävarma, koska minä olin epävarma. Lisäksi reitin väärä opettaminen oli huono juttu. Kisa oli jännittävä. Mutaa lensi alusta lähtien. Mutkat ajoin kovaa. Koirat osasi reitin, paitsi siinä kohtaa, jossa olin edeltävänä päivänä oikaissut, kun vein koirat oppimaan oikeaa reittiä. Kuvaajat lensi aaltona lakoon, kun koirat juos niitä kohti. Tais se katsojien ja kuvaajien väistöliike saada koirat kääntymään oikealle baanalle. Ei ne mun huutoa kuunnelleet. Merri ei hässään jälkeen mennyt täysillä. Yhdessä alamäessä se jopa kurkki taaksepäin ja meinasi alkaa jarrutella. Kannustamalla sain koirat juoksemaan paremmin. Maalissa Vesku tuli sanomaan, että oon mitalitaistossa kiinni ja Moen on 20 sekkaa takana. Harmitti sähläys. Kolmanteen sijaa seitsemän sekuntia ja kärkeen 15. Olin sarjassani paras suomalaisista, kuudentena 43 kilpailijan joukossa.

Illalla sain kasvattajalta hyviä ohjeita: Seuraavana päivänä mitaleille, usko ittees ja ole itsevarma niin koiratkin uskoo ja juoksee kunnolla. Mietiskelin sitä. Halusin Merrille takaisin sen menohalut.

Sunnuntai oli hyvä päivä heti aamusta alkaen. Viikon sähläykset oli takana, oltiin kisassa. Merri oli hyvässä iskussa, häntä pystyssä ja rohkeana. Joukkueenjohtaja tuli avustamaan lähtöön siirtymisessä. Meidän auto oli siellä jonon viimeisenä, kilometri lähtöviivalle. Merri ja Yuse veti starttiin siirryttäessä ihan hurjana. Sanoin Kurrelle, että nyt Merri on sitä mitä pitää. Lähdön lähellä oli tyttäreni pitämässä kikkaria pystyssä. pikkuveli alkoi töniä sitä. Jolloin minulla paloi hihat ja ärähdin, että riitely loppuu siihen. Niin loppui, ja niin loppui myös Merrin rohkeus. Se meni täydelliseen paniikkiin neljä minuuttia ennen starttia, minun käytöksen takia. Sain koiran koottua ennen starttia, viivalla se seisoi jo rohkeana. Lähtösuora oli täynnä väkeä, aidan vierustat oli kansoitettu täyteen. Kyllä Merri juoksi, mutta ei parastaan. Kuraa oli lauantaitakin enemmän.

Hieno kisa. Viides sija Euroopan parhaiden seassa ei ole huono. 13 sekuntia mitaliin jäi harmittamaan. Merri kun olis juossu kunnolla… Tiesin, että näillä koirilla mennään talvella lujaa. Mutta kulkeeko Merri kisoissa täysiä. Alaskan päätös ei ollut vieläkään selvä. En lähtisi reissuun, jos Merrin kulkeminen jää epävarmaksi. Merri on huippukoira, kun vaan isännän saa pelaamaan. Lapsille pitää puhua niin, ettei koirat pelkää. Kuten Kurre, Suomen joukkueenjohtaja sanoi: -”Huomasin heti missä Merrin käytös muuttui”. Sun puhetyyli vaihtui… Keskeytin kurren: -”Niin, kun puhuin vaimolleni ja sitten karjaisin riiteleville lapsille”.

Milloinkahan sitä oppisi käyttäytymään rauhallisemmin.

Valjakkourheilua 12: Saksan EM